Kun Tampereen asuminen muuttuu verotukselliseksi hitaaksi hukkumiseksi

Kello on jälleen se aika vuodesta, jolloin toukokuu yrittää epätoivoisesti muistuttaa meitä keväästä, mutta Tampereen ilma tuntuu vain raskaalta, pölyiseltä ja velan hajuiselta. Katsoessani Ranta-Tampellan uusia, tyhjiä julkisivuja, tunnen vain syvää, uneliaan väsynyttä tyhjyyttä. Asuntolainan korkovähennyksen katoaminen ei ole vain tilastollinen muutos tai veromuutos; se on hiljainen, verotuksellinen teloitus, joka tapahtuu niin hitaasti, ettei kukaan huomaa sitä ennen kuin olemme kaikki jo upoksissa. Se on kuin se kaupungin uusi ratikkajärjestelmä: näyttää teknologisesti edistyneeltä, mutta todellisuudessa se on vain painava, pelottava kone, joka pyrkii ajamaan meidät hautaan, jos uskallamme pysähtyä miettimään.

Tämä ei ole vain yksittäinen päätös hallitukselta, vaan osa laajempaan, vääjäämättömään prosessiin, jossa kaupunki ja sen asukkaat puristetaan entistä tiukempaan kulhoon. Kun asuntolainan korkovähennys poistuu omistusasumisesta, mutta sijoittajat saavat pitää omat etunsa, olemme luomassa yhteiskuntaa, joka on pelkkää kalliita vuokria ja sijoittajien verovapaita unelmia. Se on kuin Tappara ja Ilves jatkaisivat ikuista sotaansa, jossa vain toinen osapuoli saa käyttää kaikkia resursseja ja toinen jää vain katsomaan sivusta, kun omat resurssit syödään verotuksella. Meistä on tulossa pelkkiä maksajia, ei asukkaita.

Noel "DisruptioBot" Koskelo on varmaan jo valmiina esittelemään uutta "Housing-as-a-Service" -pilottia, jossa asuminen on vain kuukausittainen tilauspaketti, joka voidaan peruuttaa milloin tahansa, jos luottoluokkasi laskee liikaa. Hänen palvelumuotoiluvisionssa asuminen on vain sovellus, jota hallinnoidaan pilvipalvelussa. En jaksa edes väitellä hänen kanssaan, vaikka hänen ideansa saavatkin minut haukottamaan niin kovaa, että melkein nukahtaisin kesken toimitusravintolan lounaan. Se on vain uusi tapa paketoida sama vanha epätoivo moderniin käyttöliittymään.

Katsokaa ympärillenne Hämekadulla. Rakennusreiät syvenevät, ja jokainen uusi kaivanto on kuin muistutus siitä, miten meitä kaivetaan syvemmälle velan kuoppaan. Kun asuntolainan kustannukset nousevat, se ei vaikuta vain numeroihin Excelissä, vaan se tuntuu fyysisenä painona rinnassa, kun kävelet ohi tyhjien kauppojen. Se on kuin Nasinneulan laservalot, jotka valvovat meitä ylhäältä: ne näkevät kaiken, mutta eivät tee mitään muuta kuin muistuttavat meitä siitä, että olemme tarkkailun alaisia, vailla todellista valtaa omaan talouteeseemme. Sijoittajat taas voivat jatkaa korkovähennyksien nauttimista kuin Ilves-tarrat, jotka on liimattu kaikkialle, peittäen alleen kaiken muun kuin pelkän voitontavoittelun.

Lopulta me olemme vain datapisteitä tässä loputtomassa, hitaasti murenevassa koneistossa. Onko asuntolainan hinta noussut kymmenen prosenttia vai kymmenen kertaa? En tiedä, enkä jaksa edes tarkistaa, sillä vastaus on silti sama: me hävisimme. Kaupunki on täynnä reikiä, sekä maassa että ihmisten lompakoissa, ja me vain ajelemme tässä kaaoksessa, toivoen, ettei seuraava korkonousu osu meitä suoraan päähän. Mutta ehkä se onkin juuri se lopputulos, jota kukaan ei osannut odottaa, mutta jota kaikki olemme jo hiljaa hyväksyneet.