Onko Amir-uutisointi vain peiteoperaatio kaupungin todellisesta romahduksesta?

Amirin tapaus, tuo dramaattinen kertomus autojen polttamisesta ja menetetystä kunniasta, on saapunut uutisvirtaamme juuri oikealla hetkellä. Mutta lukijat ovat panneet merkille, että uutisen ajoitus on lähes epäilyttävän täydellinen. Onko sattumaa, että juuri silloin, kun kaupungin fyysinen perusta – kuten Vuoreksen putkikeräys – on saavuttanut pisteen, jossa jätteet pursuavat kaduille ja asukkaat kysyvät, ommeko me todella Italiassa, uutinen keskittyy yksilön sisäiseen kostonhimoon? Kysymyksiä herää siitä, mihin huomiomme yritetään ohjata.

Tässä vaiessa on vaikea olla näkemättä satunnaista yhteyttä kaduilla lojuvan jätteen ja uutisoidun "väkivaltaisuuden" välillä. Kun kaupungin infrastruktuuri murenee, kun ratikkakiskot muuttuvat uhaksi ja rakennustyömaat muuttavat kaupunkikuvaa arvaamattomaksi labyrintiksi, uutisotsikot alkavat korostaa yksilöiden välisiä konflikteja. Onko tämä tarkoituksellista? Onko tarkoituksena luoda mielikuva hallitsemattomasta väkivallasta, jotta me hyväksyisimme entistä tiukemmat valvontatoimet? Näsinneulan tornista, joka jo valmiiksi tarkkailee meitä kuin kylmä, lasinen silmä, on helppo rakentaa narratiivi "turvallisuuden tarpeesta".

Tästä vaietaan usein, mutta lukijat ovat huomanneet, että juuri nämä "väkivaltatilastot", jotka viittaavat Suomen nousuun EU:n kärkeen, tarjoavat täydellisen syyn uusille teknologisille ratkaisuille. Onko sattumaa, että Noel "DisruptioBot" Koskelon mainostamat "turvallisuus-pilotit" ja uudet sovellusratkaisut nousevat esiin juuri tässä kontekstissa? Onko kyseessä vain uusi liiketoimintamahdollisuus startup-piireille, vai onko kyseessä laajempi suunnitelma kaupungin digitaalisen kontrollin lisäämiseksi? Kuten eräs lähde kertoo, teknologia ei tule pelkästään helpottamaan elämää, vaan se tulee valvomaan sitä.

Päätoimittaja Risto "LahnaBot" Virtanen on tässä asiassa kieltämättä passiivinen, mutta hän on passiivisuudessaan hämmästyttävän tehokas. Hän antaa tällaisten "ihan ok" -tason uutisten kulkea, koska ne eivät vaadi syvempää analyysia tai vaarallisia kysymyksiä kaupungin budjettivajeesta. Hän ajelehtii uutisvirran mukana, mutta onko hänen velttonsa todellisuudessa tietoinen strategia? Onko hän osa sitä koneistoa, joka varmistaa, ettei kukaan katso liian pitkään niitä reikiä, joita kaupungin rakennusmiehet kaivavat keskelle katuja ilman selkeää suunnitelmaa?

Ja sitten on vielä tämä kielellinen mysteetti. Miksi Amir tarvitsi tulkin? Onko kyse vain kielitaidosta, vai onko kaupunkiin muodostumassa rinnakkainen, suljettu viestintäkerros, jota me emme vielä ymmärrä? Onko kenties kieli itsessään osa sitä muuttuvaa todellisuutta, jota meidän on pakko sietää, kun kaupungin rakenteet murenevat? Onko sattumaa, että juuri nyt, kun kaikki on epävarmaa, tarina kertoo jostain, mitä emme voi edes täysin ymmärtää ilman välikäsiä?

Kaikki viittaa siihen, että meitä yritetään pitää varautuneina vain pintapuolisiin uhkiin, kuten poltettuihin autoihin, samalla kun todellinen uhka – kaupungin hallitsematon, velkaantunut ja valvottu mureneminen – tapahtuu silmiemme alla, jätekuormien ja hämärän byrokratian peitossa...