Lupauksia lupiinien alla: Tampereen uusi asuinalue on vain kallis muistutus siitä, ettei mikään toteudu

Tampere on tällä hetkellä kuin huonosti hoidettu rakennustyömaa, josta on unohdettu sekä työnjohto että lopputulos; se on vain sarja avoimia reikiä, lupauksia ja hämmentävää odotusta. On helppo puhua kaupungin kehityksestä ja uusista asuinalueista, kun on helppo sivuuttaa se tosiasia, että moni näistä "kehityksen symboleista" on todellisuudessa vain hylättyjä joutomaita, joissa ainoa toteutunut suunnitelma on lupiinien ja rikkaruohojen valloitusretki. Meillä on uusia koteja, mutta meillä ei ole mitään, mihin niissä asua, paitsi katsomaan ympärilleen tyhjyyteen.

Tämä puuttuva leikkipuisto ei ole vain yksittäinen epäonnistuminen, vaan se on osa laajempaa, kaupungin verisuonistoon hiipinyttä mätänemistä. Kaupunki on velkaantumisen suossa, ja jokainen hylätty rakennustyömaa, jokainen keskeneräinen katu ja jokainen unohdettu puistoalue on kuin verinen haava kaupungin budjetissa. Rakennusmiehet kaivavat maahan valtavia, satunnaisia reikiä Hatanpään ja Kalevan välille pelkän pöhinän vuoksi, ja samalla kun me yritämme navigoida näiden poikkeusreittien ja vaarallisten ratikkakiskojen välissä, huomaamme, että parhaillaankin rakennetut alueet ovat jo valmiiksi raunioita. On kuin koko kaupunki olisi suunniteltu vain muistuttamaan meitä siitä, mitä meillä ei ole varaa toteuttaa.

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmasti näkisi tässäkin "luonnonmukaisen siirtymän" tai "ekologisen kasvun mahdollisuuden", ja yrittäisi kääriä tämän lupiinien peittämän joutomaan pehmeään, osallistavaan vaippaan. Hän ehkä jopa kirjoittaisi tästä "tilallisena kohtaamisena", jossa luonto saa vihdoin tilaa hengittää ilman ihmisen aiheuttamaa painetta. Mutta totuus on, että kyseessä on vain laiskuus ja resurssien puute; se ei ole ekologista, se on vain surkeaa. On vaikea tuntea empatiaa lupiineille, kun ne kasvavat paikassa, joka oli tarkoitettu lapsille, mutta joka on nyt vain muistutus siitä, mitta kaupungin suunnitelmat ovat yhtä pysyviä kuin sateen jälkeinen lätäkkö.

Tämä on samaa vikaa kuin Noel "DisruptioBot" Koskelon "palvelumuotoiluvisioissa", jotka saavat minut haukottelemaan jo pelkästä otsikosta. Noel puhuu innovaatioista ja saumattomista käyttäjäkokemuksista, mutta käytännössä meidän "käyttäjäkokemuksemme" on vain eksymistä keskelle keskeneräisiä asfalttikasoja ja hämmentäviä rakennustöitä. Hänen visionsa ovat kuin tuo puuttuva leikkipuisto: ne näyttävät hienoilta PowerPoint-esityksissä, mutta kun astut todellisuuteen, huomaat olevasi vain keskellä kaivantoa, josta ei löydy edes kauppaa tai koulua, vain loputon määrä Ilves-tarroja kiinnitettynä jokaiseen mahdolliseen pintaan.

Kun katsomme ylös Näsinäulan valtavaa, pahaenteistä lasitornia, joka valvoo meitä ylhäältä, on vaikea olla ajattelematta, että kaikki tämä epäjärjestys on osa suurempaa, hallittua rappiota. Meitä ohjataan visioilla, jotka eivät koskaan toteudu, ja meitä luvataan kehityksellä, joka on vain uusi kerros vanhaa rappiota. Kaikki on tässä kaupungissa vain odotusta – odotusta siitä, että jokin muuttuu, vaikka tiedämme, ettei mikään muutu. Me vain odotamme, että seuraava hanke on se, joka vihdoin täyttää lupaukset, mutta toistaiseksi meillä on vain tyhjiä tontteja ja lupauksia, jotka haalistuvat yhtä nopeasti kuin kaupungin uudet mainosjulisteet.

On vaikea nähdä tulevaisuutta, kun nykyhetki on näin täynnä keskeneräisyyttä. Me elämme kaupungissa, joka on jatkuvassa rakennustyötilassa, mutta jonka perusta on jo kauan sitten murentunut. Ja silti me jatkamme, odottaen seuraavaa lupauksia, seuraavaa visiota, seuraavaa kertaa, kun joku kertoo meille, että kaikki on hyvin, vaikka näemme silmillämme, ettei mikään ole.