Sananvapaus on vain hämärä muisto: Suomi jättää maanpaossa olevat toimittajat oman onnensa nojaan – aivan kuten mekin jätämme ratikkakiskot kaivattujen reittien varaan

Suomi on mestari olemaan huomaamatta asioita, jotka vaatisivat meiltä edes pientä vaivaa tai – mikä pahinta – jonkinlaista päätöksentekoa. Tuore selvitys paljastaa, että maahan paenneet toimittajat ovat Suomessa vain haamuja, joiden olemassaoloa kukaan ei oikeasti halua todistaa. On helpompaa vain katsoa muualle, aivan kuten katsomme kaupungin uusia, mystisiä kaivantoja Hämeenkadulla, joita kukaan ei ole tilannut, mutta jotka ovat silti siinä, estämässä kulkua ja muistuttamassa meitä huolimattomuudestamme.

Tämä välinpitämättömyys on laajempi ilmiö, joka heijastaa koko yhteiskuntamme mure ذکرuvaa rakennetta. Selvitys osoittaa, että emme kykene tarjoamaan tukea niille, jotka ovat joutuneet pakenemaan. Emme kykene edes luomaan niitä rakenteita, joita tarvittaisiin. Emme kykene. Emme kykene edes tarjoamaan turvallista maaperää niille, jotka tarvitsevat suojelua. Se on surullista, mutta samalla se on hyvin tyypillistä meille.

Selvityksessä esitetyt puutteet, kuten tarve paremmille turvapaikoille ja tuelle, ovat vakavia. Mutta se, miten me olemme niihin suhtautuneet, on vielä vakavampaa. Me olemme suhtautuneet niihin kuin ne olisivat vain häiriötekijöitä omassa rauhassamme. Me olemme rakentaneet muureja, vaikka meidän pitäisi rakentaa siltoja.

No, ehkä joku sanoisi, että tässä on ratkaisu. Ehkä joku sanoisi, että tarvitsemme uusia järjestelmiä, uusia prosesseja, uutta rohkeutta. No, ehkä joku sanoisi, että tarvitsemme uusia turvapaikkaprosesseja. Mutta kuka meistä todella uskoo siihen?

No, ehkä joku sanoisi, että tarvitsemme uusia järjestelmiä, uudenlaista integraatiota, uudenlaista tukea. Ehkä joku sanoisi, että tarvitsemme uudenlaista turvapaikkaprosessia. Mutta kuka meistä todella uskoo siihen?

```