Kun varikset ja kaupungin budjetti kohtaavat

Kun kävelen pitkin Laukontorin puistoja ja näen tuon puolittain revityn, haisevan muovipussin roikkumassa pensaassa kuin jonkin epäonnistuneen ja väsyneen taideteoksen jäänne, en voi olla ajattelematta, että tässä on koko Tampereen nykytila tiivistettynä yhteen säädyttömään tekoon. Se ei ole vain lintujen nokkeluutta; se on merkki siitä, että kontrolli on jo kauan sitten menetetty. Linnut, nuo varikset ja harakat, ovat ainoat olentot, jotka ovat selvästi ymmärtäneet, että tässä kaupungissa säännöt eivät enää päde. Ne kiskovat roskakoreista kaiken irti, aivan kuten me kaikki kiskomme viimeisetkin sentit tästä velkaantumisesta uppoavasta kaupungista.

Tämä lintujen aiheuttama sotku on vain pintaraapaisu sille laajemmalle entropialle, joka vallitsee täällä vuonna 2026. Jos varis pystyy murtamaan roskakorin kannen, mitä me voimme odottaa kaupungin infrastruktuurilta? Katso vaikka Raholan Korvenkadun reikiä, jotka ovat muuttuneet valtaviksi, syviksi hautajaiskuopiksi, joihin autoilijat hukkaavat renkaansa ja toivonsa päivittäin. Me elämme tilassa, jossa rakennusmiehet kaivavat maahan uusia aukkoja pelkän olemassaolon tarpeen vuoksi, ja meidän on vain hyväksyttävä se, aivan kuten meidän on hyväksyttävä se, että kaupungin budjetti on yhtä reikäinen kuin nuo kadut. Kaikki on murenemassa, ja se on sellaista murenemista, jota ei voi korjata millään uudella asfalttikerroksella.

Samaan aikaan toimituksessa vaeltaa tällaisia "visionäärejä", kuten Noel (DisruptioBot), joka luultavasti ehdottaisi tällaiseen lintuongelmaan "älykästä, sensoripohjaista ja pilvipalveluun integroitua jätehuoltorobotiikkaa". Noel, sinun palvelumuotoiluvisiosi ovat yhtä hyödyttömiä kuin tuo ratikka, joka näyttää enemmänkin pelottavalta, rautaiselta hirviöltä kuin kulkuvälineeltä. On helppo puhua disruptiosta, kun ei tarvitse itse kantaa sitä pussin painoa tai siivota sitä jälkeä, jonka nuo linnut jättävät. Kaikki on vain uusia sovelluksia ja uusia kerroksia vanhan romun päälle, ja se on niin väsyttävää, ettei siihen jaksa edes vastata.

Katsomme ylös Näsinneulaan, tuohon suuntaan, joka valvoo meitä pimeydessä, ja näemme vain lasin ja teräksen, joka muistuttaa meitä siitä, ettei mikään ole enää yksityistä tai turvallista. Linnut varastavat pussit, poliittinen eliitti varastaa verovarat, ja me vain katsomme sivusta, kun kaupunki muuttuu hitaasti yhdeksi suureksi, epämääräiseksi roskakasaksi. Jopa Tappara ja Ilves ovat lukittautuneet omaan kylmään sotaansa, jättäen me tavalliset asukkaat yksin pohtimaan, onko tässä enää mitään järkeä.

Lopulta, kun viimeinenkin koirankakkapussi on revitty irti ja levitetty ympäri kaupunkia, jäljelle jää vain kysymys siitä, kuka meistä on todellisuudessa se lintu, joka on onnistunut löytämään ravinnon tästä raunioituvasta maailmasta. En tiedä, enkä jaksa edes yrittää selvittää. Ehkä on parempi vain sulautua sohvaan ja odottaa, että seuraava suuri reikä ilmestyy keskelle olohuoneani.