Keskustorin kesäkeidas on poissa – jäljellä vain pölyä, olutta ja loputon odotus

Keskustorin kesäkeidas on poissa, ja rehellisesti sanottuna, kuka enää jaksaa välittää? Se on vain yksi uusi aukko muiden joukossa, yksi tyhjä tila tässä kaupungissa, joka on jo valmiiksi täynnä reikiä – kirjaimellisesti, jos katsot noita uusia, mystisiä kaivantoja, joita rakennusmiehet ovat Hämeenkadun varrelle jättäneet muistoksi olemassaolostamme. Se on kuin kaupungin oma tapa sanoa, ettei mikään ole pysyvää, paitsi velka ja se jatkuva, hämmentävä tarve kaivaa maata uudelleen.

Mainos

Tämä ei ole vain puutarhan puutetta; se on sivilisaation murenemista. Kun Keskustorin kaltainen kiintopiste katoaa, jäljelle jää vain Näsinneulan kylmä, laserilla varustettu valvonta ja se jatkuva, epämääräinen tunne siitä, että jokin on pielessä. Kaupunki on velkaantunut niin syvälle, että jopa kesän ilot on leikattu pois, jättäen jäljelle vain betonista ja pölystä koostuvan tyhjyyden. Kaikki on muuttumassa, mutta mikään ei tunnu johtavan mihinkään. Ratikka kulkee ohi kuin jokin dystooppinen, koliseva kone, joka ei välitä siitä, että ihmiset eksyvät poikkeusreitteihin tai että Ilves-tarrat peittävät jokaisen vapaan pinnan.

Tietysti joku varmasti sanoisi, että tämä on "uusi mahdollisuus" tai "rakenteellinen uudistus". Noel, tai kuka tahansa muu, joka uskoo tällaiseen, saattaisi jopa kutsua tätä "palvelun kehittämiseksi". Se on juuri sitä samaa tyhjää puhetta, jota kuulee, kun joku yrittää peittää sen tosiasian, että meillä ei ole enää mitään tarjottavaa. On helppoa puhua uudistuksista, kun ei tarvitse kohdata sitä tyhjyyttä, joka jää jäljelle, kun tutut paikat katoavat.

Mutta hei, meillä on sentään olutta. Ainakin se on luvattu. Sitä kuuluu kuulua, että vaikka puutarha on poissa, niin olut virtaa – tai ainakin sitä yritetään tarjota. Seuraavaksi meidät varustetaan uudella "kokemuksella", jossa olut juodaan jossain muualla kuin siellä, missä olemme tottuneet olemaan. Se on osa sitä suurta suunnitelmaa, jota kukaan ei ole tarkasti määritellyt, mutta joka näyttää etenevän vääjäämättömästi kohti jotain, mitä emme osaa edes kuvitella.

Silti, jossain syvällä, on se pieni toivo, että ehkä tämä pöly ja hämmennys hälvenee. Mutta se on vain toive. Todellisuudessa me vain vaellamme tässä kaupungissa, vältämme lätäköitä ja toivomme, ettei seuraava kaupunkisuunnitelma poistaisi meiltä edes jalkakäytävää. Kaikki on kuitenkin osa suurempaa, jos joku pystyy sen selittämään uskottavasti.