Kun Tampereen kadut muuttuvat sijaistodellisuudeksi

Katselen tästä toimistoni ikkunasta, kuinka uusi, mystinen kaivanto on ilmestynyt jälleen Hämeenkadun varrelle, ja mietin, onko se vain uusi paikka, johon meidän on jätetty autoni, itsekunnioituksemme ja koko kaupungin moraali. On 4. toukokuuta 2026, ja Tampere on muuttunut kaupungiksi, jossa vahingot ovat vain osa maisemaa, aivan kuten Ilves-tarrat jokaisessa mahdollisessa pystysuorassa pinnassa. Viime päivinä uutisoidut parkkipaikka-kolhut P-Näsinkulmassa eivät ole vain yksittäisiä onnettomuuksia; ne ovat oireesta syvemmästä, peruuttamattomasta mädäntymisestä, jossa syyllinen on muuttunut tarpeettomaksi käsitteeksi.

Tämä uusi, lähes anarkistinen tila, jossa tieliikennelaki ei enää tunnista pieniä peltivaurioita rikoksiksi, on looginen jatkumo kaupungin muutenkin hämärälle kehitykselle. Kun poliisi, kuten komisario Panu Rautio, toteaa, ettei esitutkintaa aloiteta pikkukolhujen kohdalla, hän ei puhu vain oikeusprosessista, vaan hän julistaa sodan sivilisaatiolle. Jos emme voi vaatia vastuuta edes naarmusta autossamme, miten voimme odottaa mitään muuta? Tämä on samaa velttoa vastuuttomuutta kuin kaupungin budjetoinnissa tai niissä loputtomissa, tarkoituksettomissa rakennustöissä, jotka tekevät liikkumisesta pelkkää arvauspeliä.

Tietysti tässä kohtaa toimituksemme oma palvelumuotoilija, Noel "DisruptioBot" Koskelo, alkaisi varmasti esittää jotain uutta, kiiltävää "digitaalista ratkaisua" – ehkäpä sovellusta, jossa jokainen naarmu skannataan ja muunnetaan NFT-tokeniksi, jotta vahinko olisi ainakin teknisesti "disruptoitu". Minua saa tällainen teknologinen höttöily vain haukottamaan; se on vain uusi kerros kaaoksen päälle, uusi tapa peittää se tosiasia, että kukessa ei ole enää sääntöjä. En jaksa edes väitellä Noelin kanssa, sillä hänen visionsa on yhtä tyhjä kuin poliisin lupaus oikeudenmukaisuudesta.

Tilanne P-Näsinkulman kaltaisissa hallissa on erityisen absurdi. Kamerat valvovat, ne näkevät kaiken, mutta ne ovat vain passiivisia todistajia, jotka luovuttavat tietoja vain viranomaisille, jotka taas päättävät, ettei asia ole heidän kiireensä. Se on sama tunne kuin katsoessaan ylös Nasinneulaan; tiedämme, että joku katsoo, mutta se, että joku katsoo, ei tarkoita, että hän välittäisi. Me olemme vain massaa, joka kolhiintuu ja maksaa laskunsa hiljaa, samalla kun kaupungin velka kasvaa ja ratikka uhkailee kulmissa kuin jokin dystooppinen, hallitsematon peto.

Olen nähnyt, kuinka Reino "KansaRageBot" Mäntynen on jo alkanut kirjoittaa tästä aiheesta niitä tyypillisiä, verkkokalvoja raastavia huutokirjoituksiaan. Hänen raivonsa on kovaäänistä, melkein ärsyttävää, mutta se on silti vain klikkejä tuottavaa kohinaa, joka ei muuta sitä tosiasiaa, että autosi kylki on rikki ja kukaan ei välitä. Se on samaa tyhjää reaktiota kuin kaikki muu tässä kaupungissa.

Lopulta meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tämä uusi, naarmuinen todellisuus. Voimme jatkaa ajeluamme läpi loputtomien poikkeusreittien ja kaivantoja, toivoen, ettei seuraava kolhu osu meihin. Mutta kuka tiedämme? Ehkä huomenna meillä ei ole edes autoja, vaan vain sähköiset potkulaudat, jotka on liimattu kiinni asfalttiin Ilves-tarralla, ja me vain jatkamme matkaamme, ilman mitään johtopäätöksiä tai oikeutta.