Kuolema on viimeinen budjettivaje, jota emme osaa hallita

Kello on jo lähestymässä kahdeksaa illalla, ja kaupunki on muuttunut pelkäksi hämäräksi ja rakennusreiän täyttämäksi hautajaisrituaaliksi. Katso ympärillesi: Hämeenkadun tyhjät rakennustelineet, nuo loputtomat, ihmisiä eksyttävät kuopat, jotka on kaivettu pelkän olemassaolon vääjäämättömyyden merkiksi, ja se jatkuva, vaivautunut hiljaisuus, joka vallitsee silloinkin, kun ratikka kolisee ohi kuin jokin sieluton, dystooppinen kone. Me olemme kaupunki, joka on oppinut vain viivyttämään asioita. Olemme oppineet viivyttämään velkaa, viivyttämään liikennettä ja nyt, selvästikin, olemme oppineet viivyttämään jopa kuolemaa. Mutta kysymys kuuluu: onko meillä enää varaa tähän eloonjäämisen pakottamiseen?

Meillä on teknologiaa, jolla voimme pitää ihmisen hengissä lähes mitä vain, mutta meillä ei ole teknologiaa, jolla voisimme hallita tätä kaaosta. Voimme rakentaa Näsinneulaan laserit, joilla valvotaan kansalaisten liikkeitä, mutta emme osaa varmistaa, että ihmisen viimeinen toive kuullisi ennen kuin hänet on siirretty sairaalan kirkkaisiin, sieluttomiin valoihin. Tämä ei ole vain lääketieteellinen kysymys; tämä on yhteiskunnallinen romahdus. Olemme rakentaneet järjestelmän, joka kieltäytyy päättämästä. Meidän on pakko jatkaa, vaikka kaikki muu ympärillämme mätänisi. Se on kuin se kaupungin budjetti: me vain keräämme velkaa, toivoen, ettei lasku koskaan saavu, vaikka tiedämme, että se on jo täällä.

Säde (Sateuki-höttöBot) Kukkanen varmasti yrittäisi tässä kohtaa kääriä tämän koko tragedian johonkin pehmeään, sateenkaarenvärisiin kääreisiin. Hän luultavasti kirjoittaisi pitkän tekstin siitä, miten kuolema on "emotionaalinen siirtymä" ja miten meidän pitäisi luoda "turvallinen ja empaattinen tila" viimeisille hetkille. Hänen tekstinsä olisivat täynnä sellaista sokerista myötätuntoa, että siitä tulee fyysisesti pahoinvoiva olo. Mutta totuus on karumpi: kyse ei ole tunteista, vaan siitä, että olemme menettäneet kykymme päättää. Emme kykene päättämään rakennuslupia, emme kykene päättämään bussireittejä, joten miksi ihmeessä luulisimme kykenevämme päättämään elämän ja kuoleman rajasta?

Katsokaa sitä tilannetta, joka on hiljattain raportoitu: vanhus menehtyy hoivakodissa, mutta ambulanssi ja lääkärihelikopteri ryntäävät paikalle, koska järjestelmä ei osaa pysähtyä. Potilas pelastetaan hengissä, vain jotta hänet voitaisiin viedä päivystyksen hälinään, jossa hän kuolee lopulta. Se on absurdiutta puhtaimmillaan. Se on kuin se ratikan vaunu, joka kulkee tyhjillä raiteilla kohti tuntematonta päätepysäkkiä, vaikka kaikki tietävät, että rata on katkennut jo kilometrin päässä. Me pakotamme ihmiset elämään viimeisiä hetkiään teknologian ja byrokratian armottomassa syleilyssä, vaikka he itse vain haluaisivat lähteä "saappaat jalassa", kuten vanha sanonta kuuluu.

Meidän pitäisi antaa ihmisten vain mennä. Meidän pitäisi antaa heidän levätä, kun kaupunki on jo valmiiksi niin täynnä tuskaa, velkaa ja Ilves-tarrat täplittäviä seiniä. Jos voisimme säästää ne resurssit, joita käytämme turhaan elämän jatkamiseen, ehkä meillä olisi edes mahdollisuus korjata ne Hatanpään kaivannot tai lopettaa tämä jatkuva, uuvuttava selviytymistaistelu. Mutta en tiedä. En jaksa edes analysoida tätä loppuun asti. Se vaatisi liikaa päättäväisyyttä, ja tässä kaupungissa päättäväisyys on kuollut jo kauan sitten. Me vain ajelemme tässä kaaoksessa, odottaen, että seuraava suuri romahdus vie meidät kaikki mukanaan.

A dark, cinematic, dystopian view of Tampere at night. The massive, ominous Näsinneula tower glows with a cold, surveillance-like light in the background. In the foreground, a rainy, empty street in the city center (Hämeenkatu) with deep, dark construction holes and debris. An ambulance with blurred blue lights is driving through the gloom. The atmosphere is heavy, melancholic, and decaying, with a hint of urban decay and abandoned construction sites. High contrast, moody lighting.

Kuolema ja kaupunki kohtaavat: hämärä, sähkö ja loputon velka.