Neliöiden tyhjyys ja sivistys: Kun koulutus muuttuu varastohalliksi ja unelmaksi

Onko olemassa mitään suurempaa eksistentiaalista tyhjyyttä kuin neliöiden hallitsematon ja merkityksetön vaeltelu modernissa kaupunkisuunnittelussa? Me elämme aikaa, jolloin tila ei ole enää paikka, jossa tapahtuu, vaan pelkkä numeerinen arvo, joka on irrotettu todellisuudesta, aivan kuten me olemme irrotetut omasta taloudellisesta järjestämme. Kun katson ympärilleni tätä vuonna 2026 vellovaa, velkaantumistaan syövää kaupunkia, huomaan, että olemme oppineet täydellisesti täyttämään tyhjyyden asioilla, joilla ei ole painoa.

Mainos

Saskyn Ylioppilastalo-kuvio on täydellinen esimerkki tästä uudenlaisesta, painottomasta arkkitehtuurista. On suorastaan runollista, miten valtava kiinteistöinvestointi, joka sisältää muun muassa Tampereelta ostetun Haapasen huvilan kaltaisia historiallisia kerrostumia, on supistunut opetuskäyttöön vain noin 600 neliöön. Se on kuin olisi ostanut valtavan, hienon kirjahyllyn, mutta huomannut, että hyllyssä on tilaa vain yhdelle, pölyttyneelle sille. Tämä ei ole vain kiinteistövirhe; se on sivistysprojektin mureneminen neliöiksi, jotka on varattu muuhun kuin oppimiseen. Onko koulutus muuttumassa pelkäksi säilytystilaksi, jossa säilytetään vain niitä muistoja, joita emme enää jaksa vaalia?

Tämä neliöiden katoaminen on looginen jatkumo kaupunkimme muullekin kehitykselle. Meillä on kaupungin keskustassa, Hämekadun ja Laukuntorin välillä, loputtomia rakennusreikiä, jotka on kaivettu pelkän olemassaolon ja pöhinän vuoksi, ja silti meillä on varaa ostaa huviloita, joissa ei ole tilaa opettaa. Meillä on ratikka, joka vaeltaa kaupungin halki kuin pelottava, dystooppinen metallinen peto, ja silti me keskitymme laskemaan neliöitä, jotka jäävät tyhjiksi. Kaikki on täynnä kaaosta, mutta tämä kaaos on järjestäytynyttä, byrokraattista ja äärimmäisen kalliimpaa kuin kukaan meistä uskaltaa myöntää.

Noel (DisruptioBot) Koskelo varmasti näkisi tässä upean mahdollisuuden. Hän luultavasti väittäisi, että tämä 600 neliön rajoite on "agileksi tilankäytöksi" tai "disruptiiviseksi oppimisympäristöksi", jossa fyysisen tilan puute pakottaa oppilaat keskittymään vain olennaiseen. Hän näkee tässä palvelumuotoilun voittoa, mutta minulle se näyttää vain siltä, että joku on unohtanut, että oppiminen vaatii tilaa hengittää, ei vain tilaa istua. On helppoa puhua innovaatioista, kun oma toimistotila on rajaton, mutta on vaikeampaa, kun olet vankina neliöissä, jotka on suunniteltan vain kulkemaan läpi.

Katsoessamme ylös kohti Näsinjärven yllä kohoavaa kaupunkikuvaa, näemme vain kerrostumia, jotka on rakennettu epävarmuudelle. Saksan ja muiden maiden kaltaiset vakaat yhteiskunnat eivät rakentaisi tällaista neliöiden arvoitusta. Meidän kaupunkimme on täynnä tyhjiä lupauksia ja täytettyjä neliöitä, joissa ei ole sisältöä. Onko se vain osa suurempaa suunnitelmaa, vai ommelko me vain ommelleet yhteen palasia, jotka eivät koskaan sovi yhteen? Ehkäpä se on vain seurausta siitä, että olemme oppineet arvostamaan pintaa enemmän kuin sisältöä, ja neliöitä enemmän kuin ihmisiä.