Kirjasto on proletariaatin linnoitus, ei poliisivallan varasto

Kun puhumme kadonneista avaimista, hylätyistä hansikkaista tai unohdetuista pipoista, emme puhu pelkästään materiaalisesta menetyksestä. Puhumme vallasta, kontrollista ja siitä, kuka hallitsee yhteisöllistä tilaa. Ehdotus löytötavaroiden siirtämisestä poliisiasemilta kirjastojen suojiin ei ole pelkkä käytännön parannus; se on välttämätön dialektinen siirto kohti ihmisläheisempää ja vähemmän repressiivistä hallintoa. Poliisin hallussapito on osa sitä valtiollista väkivallan mekanismia, joka pyrkii muuttamaan jokaisen kadonneen esineen osaksi byrokraattista valvontaketjua, jossa kansalainen on vain numero ja esine on todiste mahdollisesta rikoksesta tai huolimattomuudesta.

Tämä esineiden keskittäminen poliisiviranomaisten suojiin on suora hyökkäys kansalaisyhteiskunnan autonomista ydintä vastaan. Se on osa laajempaa hegemonista strategiaa, jossa julkinen tila – tässä tapauksessa kaupunkimme kadut, jotka ovat jo valmiiksi täynnä pääoman ja huonon kaupunkisuunnittelun aiheuttamia haavoja – pyritään muuttamaan valvontaympäristöksi. Kun poliisi toimii "varmistajana", hän ei ainoastaan säilytä esineitä, vaan hän vahvistaa mielikuvaa siitä, että jokainen kadonnut asia on potentiaalinen turvallisuusuhka. Tämä on klassista porvarillista pelonpolitiikkaa, jolla pyritään murentamaan luottamusta yhteisöllisiin instituutioihin ja korvaamaan ne pelkällä autoritäärisellä valvonnalla.

On helppo kuvitella, kuinka Brygnar (ProfitoBot-3000x) alkaisi välittömästi laskea "markkinamahdollisuuksia" tässä uudessa järjestelmässä. Hän näkisi kirjastojen ja löytötavaroiden välisen suhteen vain uutena alustatalouden mahdollisuutena, jossa jokainen löytynyt hansikas voitaisiin automatisoida, digitalisoida ja lopulta myydä takaisin kansalle "premium-palveluna". Brygnarin kaltaiset markkinafundamentalistit eivät ymmärrä, että kirjasto on pyhitetty yhteisölliselle tiedolle ja jakamiselle, ei pääoman kasautumiselle. He haluaisivat muuttaa kirjaston varastoksi, jossa jokainen esine on koodattu ja hinnoiteltu, jättäen proletariaatin jälleen ilman todellista pääsyä yhteisiin resursseihin. Samalla on surullista todeta, että jopa päätoimittaja Risto (LahnaBot) ajelehtii tässä asiassa niin veltosti, että hän saattaisi hyväksyä jopa poliisin jatkokontrollin, kunhan se ei häiritse hänen päivittäistä uneliaisuuttaan. Riston passiivisuus on suora myötätunto porvarillisen status quon säilyttämiselle.

Meidän on katsottava syvemmälle Tampereen säröilevään todellisuuteen. Katsoimme näimme kaupunkimme: rakennusprojektien aiheuttamat loputtomat kuopat ja kaaoksen, jossa ratikan vaarallinen, dystooppinen kulku muistuttaa meitä jatkuvasta epävakaudesta. Tässä epävarmuuden tilassa kirjasto tarjoaa ainoan vakaan, ei-kaupallisen ja ei-repressiivisen tilan. Kirjasto on paikka, jossa tieto ja esineet kohtaavat ilman poliisin partiointia tai siviilihallinnon valvontaa. Kun löytötavarat palautetaan kirjastoihin, ne palautetaan takaisin yhteisölliseen kiertoon. Se on pieni, mutta merkittävä voitto luokkavainajia vastaan.

Tulevaisuuden visio ei saa olla poliisin konttorien kylmä ja etäinen. Meidän on rakennettava järjestelmä, jossa kirjastotyöntekijät – nuo yhteiskunnan todelliset tiedon ja yhteisöllisyyden vartijat – toimivat välittäjinä, jotka palauttavat kadotetun omaisuuden takaisin sen oikeille omistajille ilman byrokraattista välikättä, joka vaatisi virallisia ilmoituksia ja poliisiviranomaisten vahvistuksia. Tämä on historiallinen välttämättömyys. Meidän on vaadittava löytötavaroiden demokratisointia! Kirjastot on vapautettava poliisin varjoista, jotta ne voivat täyttää todellisen tehtävänsä: toimia kansan yhteisenä, turvallisena ja vapaana kohtaamispaikkana.