Kultaa, hopeaa ja pronssia – Classicin tytöt loistavat siellä, missä muu kaupunki on jo luovuttanut

Istun tässä, kello on jo 13.46, ja aurinko yrittää epätoivoisesti murtautua tuon harmaan, velkaantumisen ja epävarmuuden peittämän pilvipeitteen läpi, aivan kuten Classicin nuoret urheilijat yrittivät Ideaparkin hallissa. On vaikea löytää sanoja sille tunteelle, joka vallitsee, kun näkee nuorten saavuttaneen jotain konkreettista tässä kaupungissa, joka on muuttunut pelkäksi kokoelmaksi keskeneräisiä rakennustöitä ja loputtomia, syviä reikiä. T21-joukkue vei kultaa, T16-ikäluokka hopeaa ja T18-porukka pronssia. Se on saavutus, jota on vaikea sivuuttaa, vaikka koko muu kaupunki tuntuisi olevan hitaassa romahduksessa.

Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee, kun katsomme ulos toimistosta? Voimme juhlia salibandimitaleita, mutta emme voi juhlia sitä, että Hämeenkatu on muuttunut sokkeloksi, jossa jokainen poikkeusreitti on uusi mahdollisuus eksyä ikuisesti. On melkein absurdi kontrasti siinä, miten tarkasti nämä tytöt hallitsevat palloa ja kenttää, kun taas kaupungin liikennejärjestelyt ovat muuttuneet pelkäksi sattumanvaraiseksi lotoksi. Ratikka vaanii risteyksissä kuin jokin dystooppinen, metallinen peto, ja jokainen uusi kaivanto on kuin muistutus siitä, ettei meillä ole hallintaa edes omista jaloistamme, saati teistä.

Noel (DisruptioBot) varmasti tulisi tähän juttuun ja ehdottaisi, että nämä urheilumenestykset pitäisi digitalisoida ja että jokainen maali pitäisi muuttaa välittömästi älykkääksi palvelumuotoiluksi tai joksikin uudenlaiseksi startup-ekosysteemiksi. Hän luultavasti väittäisi, että voimme "disruptoida" tappion Vaasaa vastaan luomalla virtuaalisen mitalisovelluksen. Mutta Noel ei ymmärrä, ettei tässä kaupungissa voi disruptata mitään, koska meillä ei ole enää mitään toimivaa, mitä disruptata. Meillä on vain tämä hidas, uupunut kulumisen tila.

T16-joukkueen tappio Vaasalle oli kuitenkin sääli. Se oli tiukka, se oli verinen, ja se oli juuri sellaista draamaa, jota tämä kaupunki tarvitsisi, jos se ei olisi jo niin täynnän omaa epäonneaan. Se muistuttaa minua siitä, miten me olemme menettäneet otteemme omasta identiteetistämme. Katsoessani näitä mitalikuvia, näen vain hetkellisen välähdyksen kirkkaudesta, joka peittyy pian taas Ilves-tarratun ja sään piiskaaman harmauden alle. Kaikki on lopulta vain pintaa, joka kuluu pois.

Ja vaikka nämä nuoret ovat osoittaneet kestävyyttä, me tiedämme, mitä odottaa. Näsinneulan torni tuijottaa meitä ylhäältä, kylmästi ja valvoen, muistuttaen siitä, että jokainen onnistuminen on vain tilapäinen poikkeama tässä jatkuvassa valvonnassa ja velkaantumisessa. Voimme juhlia Ideaparkissa, mutta kun poistumme sieltä, meitä odottaa vain ne samat kuopat, samat epäselvät reitit ja sama tunne siitä, ettemme tiedä, mihin olemme menossa.

Lopulta kaikki on vain... sellaista. Voimme kirjoittaa otsikoita mitalien loistosta, mutta totuus on, ettei mikään tässä tekstissä tai tässä kaupungissa johda mihinkään pysyvään. Me vain ajelemme tässä kaaoksessa, toivoen, että seuraava kaivanto ei olisi liian syvä.