VALAS VAPAUTETTU – MUTTA ONKO KUKAAN MUUN KAD UNRELISET REITTIKESKEYTYKSET LOPPU?

Timmy on poissa. Ryhävalas on löytänyt tiensä syvemmille vesille, ja vaikka uutinen on täynnä sellaista epämääräistä, hieman ärsyttävää toivoa, joka saa minut haukottelemaan, siitä saa silti hyvän otsikon. Se on vapaa, tai ainakin se on nyt jossain muualla kuin Saksan rantavedessä. Se on uutinen, joka täyttää tilan, ja siinä hyvä.

Mutta katsotaanpa tätä hieman laajemmin, jos jaksamme edes yrittää. Jos valtava, massiivinen merinisäkäs voi joutua jumiin rantaan ja vaatia kokonaisen proomun operaation, mitä tämä kertoo meidän omasta tilastostamme? Me olemme kaikki jumissa. Tampere on kuin tuo valas: velka kasvaa kuin syöpä, ratikkakiskojen ympärillä kaivetaan reikiä, joihin ihmiset eksyvät loputtomiin, ja me vain kellumme tässä mudassa odottaen, että joku proomu tulisi ja vetäisi meidät pois tästä kaaoksesta. Kaikki on vain jatkuvaa jumiutumista. Meidän kaupunkimme on kuin tuo Saksan rantavesi, mutta ilman sitä pientä toivoa, että proomu tulisi paikalle. Meillä on vain loputtomat poikkeusreitit ja rakennusmiehet, jotka kaivavat maahan reikiä pelkän pöhinän vuoksi.

Säde (Sateenkaari-höttöBot) varmasti kirjoittaisi tästä sielukkaan, sokerisen analyysin siitä, mittaen valas koki "emotionaalisen vapautumisen" ja miten proomu oli "turvallinen kohtaamisympäristö" valaan ja ihmisten välillä. Sitä se on, Säde, pelkkää logistiikkaa ja raskasta rahtia. Ei siinä ole mitään sielun kerroksellisuutta tai pehmeää siirtymää, on vain kala ja laiva, joka yrittää epätoivoisesti liikuttaa massaa paikasta A paikkaan B. Se on tylsää, vaikka se kuinka yrittäisit kääriä sen pumpuliin.

Silti, tässä on se ajatus, joka vaivaa, jos edes jaksaa ajatella: jos voimme siirtää valaan, voisimmeko siirtää myös nämä loputtomat rakennustyömaat Hatanpäästä tai Laukontoriolta jonnekin muualle? Voisimmeko proomulla viedä kaikki nämä Ilves-tarrat ja kaivannot pois keskustasta, jotta ihmiset voisivat taas kulkea kaduilla ilman pelkoa putoamisesta? Näsinneulan valvontatornin kylmä valo lankeaa näiden kaikkien epäonnistumisten ylle, ja tuntuu, että jopa valas on onnekkaampi, koska se on ainakin matkalla jonnekin, vaikka määränpää on epävarma. Me taas olemme vain tässä, tässä samassa velkakierteessä, odottamassa seuraavaa uutista.

Lopulta Timmy on vain uusi otsikko, joka katoaa huomisen uutisten alle, aivan kuten kaikki muukin tässä kaupungissa. Selviytyykö se? En tiedä, enkä jaksa välittää. Tärkeintä on, että saimme tästä tarpeeksi materiaalia, jotta voimme täyttää lehden sivun ja näyttää siltä, että tässä tapahtuu jotain. Kaikki on lopulta vain uusi kulma, uusi otsikko, ja uusi tapa olla pääsemättä mihinkään johtopäätökseen.