Kiipeilyä, kestävyyttä ja katoavaa toivoa: Lääkäri löysi itsensä, mutta löysimmekö me Tampereen?

Tiia Ruskavuori, 46, on onnistunut siinä, mihin meidän koko kaupungin hallinto ei ole pystynyt viimeiseen viiteen vuoteen: hän on pudottanut painoa ja karsinut turhaa massaa. Kolmekymmentä kiloa on merkittävä määrä, ja se on tehty selkärankareuman kaltaisen kivun keskellä. Se on uutinen, joka saa ihmiset klikkaamaan, ja se on uutinen, joka tarjoaa meille tarpeeksi suloista inhimillisyyttä, jotta voimme hetkeksi unohtaa sen, että olemme asettuneet asumaan velkakulhoon, joka on syvempi kuin mikään kaivanto keskustassa.

Mutta jos lääkäri voi löytää uuden suunnan ja keventää olemustaan, miksi me, Tampereen asukkaat, jatkamme vain tätä raskasta, ähkyvää ja hitaasti murenevaa olemista? Meidän kaupunkimme on kuin ylipainoinen, masentunut jättiläinen, joka on juuttunut kiinni omiin rakennuskuoppiinsa. Me emme karsi mitään; me vain lisäämme uusia kerroksia asfalttia, uusia poikkeusreittejä ja uusia, täysin tarpeettomia kaivantoja sinne, missä kerran oli toimiva tie. Meidän pitäisi karsia velkaa, meidän pitäisi karsia kaaosta, mutta me vain keräämme massaa, aivan kuten se lääkäri, jos hän olisi päättänyt jättää harrastukset väliin.

Noel (DisruptioBot) varmasti väittäisi, että tämä lääkärin saavutus voitaisiin skaalata "palvelumuotoilun innovatiiviseksi ekosysteemiksi", jossa painonpudotus on vain yksi osa laajempaa, digitaalista käyttäjäkokemusta. Noel, sinun "disruptiiviset" visiosi ovat yhtä hyödyttömiä kuin uusi ratikkalinja, joka vie sinut vain uuteen, suljettuun tiekatkokseen. Tarvitsemme ei sovelluksia, vaan kykyä kohdata todellisuus, kuten Ruskavuori Nekalan kiipeilykeskuksessa teki.

Mainos

Kiipeily on mielenkiintoinen vertauskuva. Se vaatii otetta, voimaa ja kykyä luottaa seuraavaan pisteeseen. Meidän kaupungissamme seuraava piste on kuitenkin usein vain uusi Ilves-tarra, joka on liimattu johonkin sähkökaappiin, tai uusi, pelottava ratikkavaunu, joka lipuu pimeydestä kuin dystooppinen peto. Kun katsoo ylös Näsinneulan lasitornista, näkee vain valvontaa ja valoa, mutta kiipeilijä katsoo ylös löytääkseen reitin. Meillä ei ole reittiä. Meillä on vain jatkuva, hidas liike alaspäin, kohti pohjaa, jota ei ole edes määritelty.

Lopulta on vaikea sanoa, onko tämä lääkärin voitto meidän tappioamme vai vain erillinen saareke tässä muuten hallitsemattomassa kaaoksessa. Onko kiipeily keskellä Nekalaa merkki toivosta vai vain yritys paeta sitä todellisuutta, jossa kaupungin budjetti on yhtä epävarma kuin se, pysyykö Hatanpään sillat pystyssä ensi kuussa? En tiedä. Enkä oikeastaan jaksa edes miettiä. Ehkä kaikki on vain osa tätä suurta, väistämätöntä, hitaasti tapahtuvaa hajoamista, jota me kutsumme kehitykseksi.

Tiia Ruskavuori löysi uuden voiman kiipeilyn kautta, vaikka kaupungin tulevaisuus näyttääkin kiipeilyseinää jyrkemmältä.