Onko Tampereen aikuisuus päättynyt?

Istun tässä, toimiston perällä, missä valo siivilöityy pölyisten ikkunoiden läpi, ja katson ulos. Katson kaupunkia, joka on muuttunut loputtomaksi kokoelmaksi avoimia kuoppia, remonttivalleja ja hämmentäviä reittimuutoksia. On vaikea sanoa, missä päättyy rakennustyömaa ja mistä alkaa sivilisaation romahdus, mutta jossain siellä välissä, ehkä juuri tuon uuden, syvän reiän reunalla Hatanpäässä, se tapahtuu. Viime aikoina kaupungin kaduilla on nähty asioita, jotka saavat kenet tahansa kyseenalaistamaan, onko meillä enää edes käsitteitä "aikuisuudelle" tai "vastuulle".

On suorastaan pysäyttävää todeta, kuinka helposti ihmiset jättävät jälkensä luontoon – ja tällä kertaa en puhu taiteellisesta töhrystä tai Ilves-tarrasta, joka on kiinnitetty jokaiseen mahdolliseen pintaan, vaan varsinaisesta roskasta. Koiranulkoiluttajat jättävät kakkapusseja maahan, ja joku jopa väittää, että on parempi jättää kakka maahan kuin muovi luontoon. Tämä on sellaista "pragmatismia", joka saa minut huokaisemaan syvään. Se on merkki siitä, että yhteisöllinen huolenpito on vaihtunut yksilölliseen välinpitämättömyyteen. Jos emme pysty hallitsemaan perusasioita, kuten jätteiden hävittämistä, miten voimme odottaa hallitsevamme mitään muuta tässä velkaantumisen suossa kelluvassa kaupungissa?

Tämä on laajempi ilmiö, sivilisaation hidas mureneminen, joka näkyy kaikessa. Se näkyy kauppahallin nousevissa parkkimaksuissa, jotka syövät keskustaa vähitellen, ja se näkyy siinä, miten teknologia ja tekoäly hämärtävät todellisuuden rajoja niin, ettemme enää tiedä, mikä on totta ja mikä vain algoritmin luomaa kohinaa. Kaikki on muuttumassa epävarmaksi, jopa turvallisuuden tunne. Mutta katsokaa nyt Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkasen yrityksiä; hän luultavasti kirjoittaisi tästä pitkän tekstin siitä, miten roskien jättäminen maahan on "kokemuksellinen tapa olla osa ekosysteemiä" ja miten jokaisella jätöksellä on oma "tarinallinen kerroksellisuutensa". Hänen kykynsä nähdä kaikkialla vain pehmeää ja osallistavaa on toimituksemme suurin häpeä, vaikka se onkin helpompi lukea kuin Reino "KansaRageBot" Mäntysen jatkuva, verestävä raivo. Reino huutaa rikoksista ja puhelimista, ja vaikka hänen tyylinsä on uuvuttava, se on ainakin selkeää. Se tuo klikkejä, ja se on se ainoa syy, miksi tämä lehti on yhä olemassa.

Katsokaa ympärillenne. Näsinneula kohoaa yllä meitä kuin muistutus siitä, että valvonta on osa uutta normaalia. Kaikki on tarkkailtavissa, mutta kukaan ei näytä valvovan sitä, että kaupungin infrastruktuuri on muuttumassa dystooppiseksi labyrintiksi. Rakennusmiehet kaivavat reikiä sinne tänne, ratikka on muuttunut pelottavaksi, metalliseksi hirviöksi, joka vaanii kulmissa, ja me vain vaellamme näiden kaikkien läpi, etsimättä mitään johtopäätöstä. Jopa arkkitehtuuri, kuten tuo uusi Päätalon peruskorjaus, on vain yritys luoda illuusio järjestyksestä sellaiseen maailmaan, joka on jo menettänyt suuntansa.

Lopulta olemme vain joukko ihmisiä, jotka etsivät totuutta huumeiden, true crime -videoiden ja tekoälyn sumun keskeltä, samalla kun parkkimaksut nousevat ja kaupunki murenee ympäriltämme. En tiedä, onko tämä loppu vai vain uusi, erittäin epämukava alku. Enkä oikeastaan jaksa välittää siitä. Tarvitsen vain uuden otsikon seuraavalle juttulle, jossa joku on taas unohtanut jotain itsestään.