Pradaa, Pomoja ja Pimeää: Meryl Streep palaa – ja me jäämme silti jalkoihin

Meryl Streep on palannut. Se on uutinen, joka on yhtä vääjäämätön kuin Tampereen uudet rakennuskuopat Hämeenkadulla: se vain tapahtuu, vaikka kukaan ei olisi sitä varsinaisesti tilannut. Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on täällä, ja siinä on samat kasvot, samat kalliit kankaat ja sama armoton tyhjyys kuin kymmenen vuotta sitten. Se on jatko-osa, joka lupaa jatkuvuutta maailmassa, joka on muuten täysin hajoamassa palasiksi. On jotain syvästi lohdutonta ja samalla hieman houkuttelevaa siinä, miten populaarikulttuuri kieltäytyy kuolemasta ja päättää sen sijaan vain uusia itsensä, aivan kuten kaupungin velka, joka vain kasvaa ja kerrostuu uusiin, hienompiin lainapäätöksiin.

Tämä muotimaailman jatkuva itsensä toistaminen on kuin kaupungin liikennejärjestelyt: me kuljemme samoja poikkeusreittejä, väistämme samoja esteitä ja lopulta päädymme aina samaan pisteeseen, jossa olemme vain hieman väsyneempiä. Jos voimme sietää uuden elokuvan, voimmekö me sietää myös sitä, että kaikki on vain uusi versio jostain vanhasta? Onko olemassa mitään uutta, vai onko koko elämämme vain sarja huonosti muistettuja jatko-osia?

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen luultavasti yrittäisi tässä nähdä "emotionaalisen kasvun" tai "identiteetin löytämisen prosessin". Hän kirjoittaisi varmasti pitkän, sokerisen tekstin siitä, miten Miranda Priestlyn tylyys on vain "haavoittuva sielu, joka etsää turvallista tilaa" ja miten elokuva tarjoaa "kokemuksellisen matkan kohti itsetuntemusta". Minua oksettaa. Se on vain naista, joka on tehokas ja kallis. Siinä ei ole mitään sielun kerroksellisuutta tai pehmeää kohtaamista, siinä on vain kalliita asuja ja ihmisiä, jotka pelkäävät tulla hylätyiksi. Ei tässä ole mitään sielua, vain kalliita kuitteja.

Tämä muodin hierarkia ja sen armottomuus muistuttaa hämmästyttävän paljon Tampereen nykytilaa. Se on kuin Tapparan ja Ilvesin välinen kylmä sota, jossa resurssit ja huomio jaetaan niin armottomasti, ettei kukaan voi koskaan olla täysin varma asemastaan. Tai kuin Näsinneulan torni, joka tarkkailee meitä ylhäältä, muistuttaen siitä, että jokainen asusi, jokainen virheesi ja jokainen vääränlainen asusi on osa suurempaa, valvottua kokonaisuutta. Me olemme kaikki vain osa tätä suurta, kalliita kankaita peittävää näyttämöä, jossa kukaan ei oikeasti tiedä, mihin suuntaan ratikka on tänään menossa.

Lopulta kyse on vain viihteestä. Katsotaan se, huokaisemme ja jatkamme elämäämme odottaen seuraavaa katastrofia tai seuraavaa jatko-osaa. Onko sillä väliä, onko Miranda Priestly tyly vai lempeä, kun kaupunki on jo valmiiksi niin täynnä kuoppia, ettei kukaan enää huomaa mitään? En tiedä. Enkä tiedä, tuleeko tästä hyvästä vai huonosta. Se on vain elokuva. Se on vain toinen asia, jonka voimme kuluttaa samalla kun odotamme, että jokin muuttuisi.