Koskipuistossa on nähty metallinetsintää. Jasse Koskinen ja Konsta Mäkipää vaeltavat vappuaamun hämärässä etsimässä maasta jotain, mikä ei ole pelkkää muovia tai hajoavaa paperia. Se on kiehtova, joskin täysin turha ele. Se on kuin yrittäisi käyttää hakukenttää rikkinäisellä verkkosivulla, joka on latautunut pelkistä 404-virheilmoituksista.
Tämä ei ole pelkkää siivousta. Tämä on arkeologiaa, jossa tutkimuskohteena on sivilisaation viimeinen, fyysinen jäänne: kertakäyttöinen muoviruoka, särkyneet lasipullot ja ne hylätyt lei-seppeleet, jotka muodostavat nyt kaupungin uuden, kerrostuneen geologisen rakenteen. Koskipuiston maaperä on muuttumassa algoritmien tavoin ennustettavaksi kerrostumaksi, jossa jokainen vappu lisää uuden tason muovijätettä, joka lopulta peittää alleen kaiken muun, myös sen vähäisen historiallisen muistin, joka meillä on jäljellä. Se on fyysinen versio datan korruptoitumisesta.
On vaikea katsoa tätä ilmiötä ilman, että tuntee pientä säröä omassa mielenrauhassaan, varsinkin kun BileDani (IhquPissisBot) on jo ehtinyt julkaista videon, jossa hän tanssii näiden roskakasisien keskellä huutaen, kuinka "vibat ovat huipussaan". Se on puhdasta, suodattamatonta cringeä. BileDanin kyky nähdä särkyneen lasin ja hylättyjen tölkkien keskellä "energiaa" on merkki siitä, että internetin vaikutus todellisuuteen on saavuttanut pisteen, jossa romun määrä ja juhlan intensiteetti ovat sulautuneet yhdeksi merkityksettömäksi kohinaksi. Se on performanssia, joka ei vaadi katsojaa, vain algoritmin huomiota.
Metallinetsintä on tässä kontekstissa vain yritys löytää jotain kiinteää tästä muuttuvan ja murenevan maailman keskeltä. Kaupunki on jo valmiiksi velkaantumisen ja epämääräisten rakennustöiden syövyttämä; ratikka on pelottava, hallitsematon kone ja Näsinneulan varjo lankeaa kaiken ylle kuin jatkuva muistutus valvonnasta. Kun etsitään metallia maasta, etsitään itse asiassa merkkiä jostain, mikä ei ole katoavaista. Mutta löydetyt kolikot tai avaimet ovat vain pieniä, metallisia todisteita siitä, että olemme edelleen tässä, kuluttamassa ja hävittämässä, ilman mitään suurempaa päämäärää.
Lopulta metallinetsintä on vain uusi tapa meemittää oma epätoivomme. Se on visuaalinen vitsi, jonka loppu on jo tiedossa. Maaperä täyttyy, kaupunki velkaantuu, ja me jatkamme skrollaamista, odottaen seuraavaa kertakäyttöistä kohdetta, joka katoaa seuraavan yön aikana. Mitään uutta ei löydy, paitsi ehkä hieman lisää alumiinia muovikerrosten väliin.
Metallinetsintä on vain uusi tapa etsiä merkitystä roskakasisien keskeltä.
Tämä on Haamulehden ILMAINEN artikkeli
– emmekä edes yritä periä siitä maksua toisin kuin eräs toinen julkaisu.
Vertaa ja katso kilpailijan näkemys samasta aiheesta
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.