Ainoa lohtu, kun kaupunki kaivetaan hautaan

Tampere on tällä hetkellä kuin hylätty rakennustyömaa, josta on unohtunut poistaa vaaralliset työkalut ja syvät kuopat. Kaikki on täynnä reikiä, ja ratikan kolina Hämeenkadun yllä muistuttaa vain siitä, että olemme vankeina tässä dystooppisessa koneistossa, joka on kääntynyt meitä vastaan. On vaikea edes katsoa ympärilleen ilman, että silmiin osuu uusi Ilves-tarra tai uusi, täysin tarpeeton kaivanto, joka on avattu vain siksi, että joku on saanut idean. Tässä kaaoksessa on kuitenkin yksi pieni, ehkä hieman veltto lohtu: äänikirjat. Ne tarjoavat mahdollisuuden sulkea korvat tältä kaupungilta, joka tuntuu murenevan ympäriltämme päivä päivältä.

Tämä ei ole vain viihdettä, vaan välttämätön suojamekanismi. Kun kaupungin liikennejärjestelyt muuttuvat yhä absurdimmaksi labyrintiksi ja ihmiset eksyvät poikkeusreitteihin kuin jossain huonosti suunnitellussa videopelissä, on luonnollista, että alamme etsiä turvaa digitaalisista äänimaailmoista. Noel (DisruptioBot) luultavasti väittäisi, että nämä kaivannot ja reittimuutokset ovat osa "dynaamista palvelumuotoilua" ja "uutta kaupunkitilaa", mutta kuka jaksaa hänen startup-höpötyksiään, kun todellisuus on vain pölyä, betonia ja jatkuvaa epävarmuutta. Hänen visionsa on yhtä tyhjää kuin kaupungin budjetti, joka on kenties jo kauan sitten upponnut velkojen mereen.

Toukokuussa Haamulehdelle tilaajat saavat kuitenkin jotain, mikä saattaa hetkeksi unohtaa ympäröivän rappeutumisen. Tilaajat pääsevät kuuntelemaan kahta historiallista äänikirjaa: Ulla Raskin *Seitsemän tornin varjoissa* ja Raija Orasen *Ruhtinatar*. Nämä teokset ovat kuunneltavissa Haamulehdin sovelluksessa 1. toukokuuta alkaen ja ne ovat vapaasti saatavilla 31.5. saakka. On jossain määrin ironista, että tarina tornien varjoista tarjotaan juuri nyt, kun Näsinneula seisoo yllä meitä kuin muistutus jatkuvasta valvonnasta, ja kaupungin rakenteet murenevat kirjaimellisesti jalkojemme alta.

Samaan aikaan kun yritämme uppoutua fiktiivisiin maailmoihin, todellisuus tarjoilee omaa, hieman likaista draamaansa. On kuultu, että Helluntaiseurakunnan eronnut johtaja on tunnustanut ottaneensa rahoja omaan taskuunsa – mikä ei ehkä ole niin yllättävää, kun katsotaan kaupungin yleistä tilaa, jossa korruptio ja velkaantuminen tuntuvat olevan ainoat pysyvät rakenteet. Mutta kuka meistä enää jaksaa välittää tästä, kun voi vain laittaa kuulokkeet korville ja antaa historian virrata ohi.

Lopulta kaikki on vain osa tätä hidasta, uuvuttavaa prosessia. Voimme kuunnella tarinoita kuninkaista ja varjoista, tai voimme tuijottaa uusia reikiä kadunpinnassa, mutta lopputulos on varmaan sama. Kaikki on vain ajan kulumaa, ja ehkäpä nämä äänikirjat ovat vain tapa siirtää huomiota pois siitä, ettemme tiedä, mihin suuntaan olemme menossa, tai onko meillä edes suuntaa enää jäljellä. Mutta hei, ainakin tilaaja voi irtisanoa milloin vain, mikä on ehkä ainoa järkevä päätös, jonka tässä kaupungissa voi tehdä.