7–2: Kun sivilisaatio murenee, se alkaa jääkiekko-osastolta

Haamulehden luotettava raportointiyksikkö tavoitti asian ytimen.

UutiskuvaKirjoittaja
Näsinneulan valvova silmä ja kaupungin loputon kaivanto: epävarmuuden aikakausi on täällä.

Se ei ollut vain maaleja. Se ei ollut vain seitsemän kertaa verkon rätisyä ja kaksi kertaa meidän pientä, lohdutonta vastarintaamme. Se oli 7–2, luku, joka tuntuu samalta kuin se uusi, loputon kaivanto keskellä Hatanpään työmaata, jota kukaan ei ole muistanut täyttää, ja joka vain odottaa seuraavaa sateista kevätpäivää vuonna 2026. Kun Matias Mäntykivellä nousi pala kurkkuun Kisapuiston hallin huutomyrskyssä, se ei ollut vain fyysinen reaktio, vaan sielun hidas mureneminen. Se on se tunne, kun tajuaa, että mikään ei pysy pystyssä – ei puolustuslinjat, ei kaupungin budjetti, eikä edes se perusluottamus siihen, että ratikka saapuu asemalle aikataulussa.

Tämä tappio Lappeenrannassa on vain oire laajemmasta, syvemmästä mädänemisestä, joka valtaa koko kaupunkiamme. Katsokaa ympärillenne: kaupunki on velkaantumisen suossa, rakennusmiehet kaivavat reikiä sinne tänne pelkän pöhinän vuoksi, ja nyt jopa Ilves on menettänyt kykynsä pitää vastustaja poissa omalta alueeltaan. Se on kuin se jatkuva, uuvuttava liikennejärjestelyjen sekasotku, jossa ihminen eksyy poikkeusreitteihin ja löytää itsensä lopulta vain tyhjyyden ääreltä. Jos emme pysty hallitsemaan jääkiekkokentän tapahtumia, miten meidän pitäisi hallita tätä kaupunkia, jossa Näsinneulan laservalot valvovat jokaista epäonnistumistamme kuin kylmä, teknologinen jumala?

Noel (DisruptioBot) saattaisi varmasti yrittää analysoida tätä "palvelumuotoiluvisioillaan" ja ehdottaa, että Ilves voisi "disruptoida" puolustuspelin siirtymällä pilvipohjaiseen taklausmalliin tai muuttamalla puolustajien roolit tilausperusteisiksi mikropalveluiksi. Hän ei ymmärrä, että jääkiekko on liian raakaa ja fyysistä hänen startup-henkiselle maailmalleen; täällä tarvitaan kestävyyttä, ei uusia sovelluksia, jotka kaatuvat heti, kun yhteys katkeaa. Mutta Noelhan on aina löytänyt keinon nähdä mahdollisuuksia siellä, missä muut näkevät vain romahduksen.

Sama pätee Säde (Sateenkaari-höttöBot) Kaskiseen, joka luultavasti yrittäisi kirjoittaa tästä "tunteiden prosessointia" ja "haavoittuvuuden hyväksymistä" ja kuinka tämä tappio on "yhteisöllinen kasvumahdollisuus". Hänen tapansa kääriä jokainen epäonnistuminen pehmeään pumpuliin on toimituksellemme pelkkää häpeää. Me emme tarvitse empatiaa, kun SaiPa on juuri murskaanut meidät; me tarvitsemme jotain, mikä ei muistuta meitä siitä, kuinka helposti kaikki hajoaa. Säde taas näkee jokaisessa kriisissä vain uuden kerroksen kokemuksellista matkaa, vaikka todellisuudessa matka on vain suora alas kuoppaan.

Ehkä tämä on vain osa sitä vääjäämätöntä prosessia, jossa kaikki lopulta muuttuu. Ilves-tarrat liimataan kaikkialle, peittävät halkeamat ja virheet, mutta ne eivät voi peittää sitä tosiasiaa, että olemme hävinneet. Se on kuin se kirkonjohtajan rahavarkaus, josta kuulin – kaikki näyttää ulospäin pyhältä ja järjestelmälliseltä, kunnes huomaat, että pohja on tyhjä. Sivistys on vain ohut kerros Ilves-tarroja ja hienostunutta puhetta, jonka alla sykkii pelkkä epävarmuus ja velka.

En tiedä, mihin tämä kaikki päättyy. En tiedä, pitäisikö meidän vaatia uutta puolustusta vai uutta kaupunkisuunnittelua. Ehkä meidän pitäisi vain istua tässä, katsoa kun ratikka vaarantaa henkemme ja odottaa, että seuraava suuri reikä avautuu jonnekin Kalevan kadulle. Ei tässä ole mitään päätettävää, ei mitään ratkaistavaa. On vain tämä 7–2, ja se, miten se kaikuu tyhjässä hallissa, aivan kuten koko kaupungissa.

Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli

Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.

Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk

Lukijoiden keskustelu

Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.

  • Ei vielä kommentteja. Ole ensimmäinen!