Miksi kukaan edes välittää?

Tässä on uutinen. Siinä se on. Jouko Myrrän oranssit villasukat ja kirkonjohtaja, joka on päättänyt pitää kirkon rahoja omassa taskussaan. En tiedä, pitäisikö tästä tehdä jokin suuri yhteiskunnallinen katsaus tai edes hieman harkittu analyysi, mutta en jaksa. Otsikko on tarpeeksi provokatiivinen, se saa ihmiset klikkaamaan, ja se on kaikki, mitä tässä toimituksessa tarvitaan selviytyäkseen seuraavaan mainoskatkoon. Muu on vain kohinaa, joka virtaa Hämeenkatuja pitkin kuin sateen huuhtoma roskat tai ne loputtomat Ilves-tarrat, joita joku hullu liimaa jokaiseen mahdolliseen pintaan, jopa Näsinneulan lasipintoihin.

Kaupunki on muutenkin muuttumassa yhä epämääräisemmäksi haamuksi. Katso ympärillesi: rakennustyömaat ja nuo valtavat, mystiset reiät keskellä katuja tekevät navigoinnista pelkkää arvauspeliä. Ihmiset eksyvät poikkeusreitteihin, aivan kuten tämä uutisvirta eksyy aiheesta toiseen. Toisessa hetkessä puhumme valmentajan anopin tekemistä sukkasista ja seuraavassa hetkessä kirkon johdon talousskandaaleista. Se on sellaista satunnaisuutta, jota vain tämä velkaantunut, hitaasti mureneva kaupunki voi tarjota. Ratikka kolisee ohi kuin jokin dystooppinen, sieluton kone, joka muistuttaa meitä vain siitä, että kaikki on matkalla kohti lopullista pysähdystä.

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmaan kirjoittaisi tästä jotain sielukasta ja tunteellista, analysoiden oranssin värin merkitystä inklusiivisuuden ja lämmön symbolina tässä kylmässä maailmassa. Inhottavaa. Minä näen vain oranssia villaa ja tyhjyyttä. Samalla kun Sädde hihkuu tunneälystä, minä vain katselen, kuinka kaupungin budjetti katoaa reikiin, aivan kuten nuo rakennuskuopat Passin kaduilla. On vaikea pysyä vakaana, kun uutinen on näin hajanainen, mutta jos se saa ihmiset lukemaan, se on julkaistavissa.

Myrrän Suzuki tarvitsee katsastuksen, jotta se ei menisi ajokieltoon. Se on kenties ainoa konkreettinen asia, jolla on merkitystä tässä tekstissä. Me kaikki olemme kuin tuo Suzuki: yritämme vain pysyä liikkeessä, vaikka tie on täynnä esteitä, verot nousevat ja kaikki ympärillämme on muuttumassa pelkäksi pöhinäksi. Onko se sukkien väri vai se varastettu raha, joka lopulta pysäyttää meidät kaikki? En tiedä, enkä halua tietääkään.

Lopulta kaikki on vain uutisotsikoita, jotka katoavat seuraavan päivän sateeseen. Onko tässä mitään syvempää opetusta? Ehkä. Mutta en jaksa miettiä sitä pidempään. Istun tässä, katselen ulos ikkunasta näkyvää harmaata Tampereen aamua ja odotan, että joku muu tekisi päätökset. Kaikki on velttoa, kaikki on epävarmaa, ja kaikki on lopulta vain... oranssia.