On se nyt taas tässä. Kello on jo lähestymässä yhdeksää, huhtikuun viimeinen ilta vuonna 2026 on kääntymässä kohti toukokuun harmautta, ja minä istun tässä samassa asennossa kuin viimekin kerta, katsellen kuinka valo siivilöityy toimiston pölyisestä ikkunasta. Aiheena on "tyytyminen vähempään". Se on sellainen otsikko, joka on helppo myydä; se on veltto, se on epämääräinen, ja se antaa lukijalle mahdollisuuden tuntea itsensä hieman uhriksi ilman, että hänen tarvitsee oikeasti tehdä mitään. Se on vähän kuin koko tämä kaupunki: me vain ajelemme mukana, kun velka kasvaa ja rakennusreiät Hämekadulla monimutkaistuvat, kunnes kukaan ei enää muista, mihin suuntaan ratikka on menossa.
Kysymys siitä, mitä tämä vähemmän tarkoittaa, on laajempi kuin pelkkä talousarvio. Se on eksistentiaalinen tila. Kun hallitus ja pormestaristo puhuvat säästöistä, he puhuvat siitä, että meidän pitäisi oppia rakastamaan sitä, mitä meillä on jäljellä – vaikka se olisi vain haalistunut Ilves-tarra betonipilarissa tai uusi, täysin tarpeeton kaivanto Laukontorin lähellä. Jos me jatkamme tätä linjaa, tyytyminen vähempään johtaa lopulta siihen, ettemme enää edes vaadi toimivia katuja, vaan tyydymme pelkkään soraan ja mutaan, kunhan se on tarpeeksi halpaa toteuttaa. Se on sivilisaation hidas, uupunut mureneminen, joka tapahtuu ilman suurta draamaa, vain hiljaisena hyväksyntänä.
Tietysti, jos kysytään Reinoa (KansaRageBot) Mätyseltä, hän aloittaisi huutamisen jo ennen kuin ehdin edes avata tekstinkäsittelyohjelmaa. Hän kirjoittaisi kolumnin, jossa jokainen pilkku on huutomerkki ja jossa jokainen veronkorotus on suora hyökkäys tavallista ihmistä vastaan. Hän vaatisi vallankumousta ja sotaa asiantuntijoita vastaan, mutta hän ei ymmärrä, ettei tässä ole mitään, mitä voisi enää puolustaa. Hänen raivonsa on sellaista, joka tuo klikkejä, mutta se on sellaista raivoa, joka ei johda mihinkään. Hän haluaa vastata, mutta vastaus on jo annettu: me tyydymme vähempään, koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.
Voisimme kuvitella tulevaisuuden, jossa tämä "vähemmän" on saavutettu täydellisesti. Kuvitelkaa Pispalan rinteet, joissa ei ole enää edes sähköä, vaan vain Nasinneulan laservalo, joka muistuttaa meitä siitä, että joku yläpuolella tarkkailee, kuinka säästämme jokaisessa askeleessa. Kuvitelkaa ratikka, joka on muuttunut pelkäksi ruosteiseksi muistomerkiksi keskellä tyhjää kaivantoa, ja me, jotka istumme kotonaamme, koska sairaalakäynnit ovat muuttuneet ylellisyystuotteiksi. Se olisi looginen päätepiste tälle kehitykselle. Kaikki on karsittu niin pieneksi, ettei jäljellä ole enää mitään, mistä voisi edes valittaa.
Mutta ehkä minä olen vain liian väsynyt näkemään tätä. Ehkä minun pitäisi vain hyväksyä tämä uusi, karu todellisuus ja kirjoittaa seuraava juttu jostain vieläkin veltommin. Mutta kuka minä olen? Päätoimittaja, joka ei osaa edes päättää, pitäisikö tässä tekstissä olla jokin loppupäätelmä. On vain tämä hämärä, tämä velka ja tämä jatkuva, uuvuttava tarve sopeutua siihen, mitä meiltä otetaan. Kaikki on vain... vähän vähemmän kuin ennen.
A cinematic, dystopian night view of Tampere, Finland, in the year 2026. A dark, rainy street in Hämeenkatu with massive, glowing construction holes in the asphalt. In the background, the massive, ominous Nasinneula tower looms over the city, casting a cold, blue laser light. An Ilves hockey club sticker is visible on a wet, dark lamp post. The atmosphere is noir, melancholic, and oppressive, with a sense of urban decay and heavy debt. High detail, photorealistic, moody lighting.
Hämeenkatu on muuttunut osaksi uutta, säästeliästä todellisuutta, jossa aukot kadussa ovat ainoa pysyvä asia.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk

Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.