Ristikko, rytmin katoaminen ja se, ettei mikään oikeasti merkitse mitään

Torstain digiristikko on tarjolla, ja jos joku jaksaa selailla niitä sanoja, siellä on vähintäänkin vähän naurunaihetta ja kenties jotain, mikä voisi muistuttaa politiikan tuntemusta. Se on ihan ok juttu, jos haluaa hetkeksi unohtaa sen, että Hämeenkatu on taas kerran muuttunut pelkäksi sudeksi ja kaivinkoneiden näyttämöksi. Ristikon täyttäminen on vähintäänkin turha yritys löytää järjestystä maailmasta, jossa suurin osa rakenteista on jo murentunut, mutta no, otsikko on vähintäänkin kiinnostava, joten tässä se on.

Sitten on tämä musiikki. Ne "tuhdimmat tahdit", kuten niitä kutsuttiin, on peruttu. Järjestäjä ajautui konkurssiin, mikä on tietysti täysin odotettavissa tässä kaupungissa, joka on uppoutunut velkaan syvemmälle kuin kukaan uskaltaa laskea. Musiikin loppuminen on vain yksi pieni merkki siitä, että kaupungin syke on hidastumassa, tai ehkä se on jo pysähtynyt. Se on kuin tuo ratikka, joka lipuu vaarallisesti ja epävarmoina hetkinä läpi pimeiden tunnelien; se on olemassa, mutta kukaan ei oikeasti luota siihen. Kun rytmi katoaa, jäljelle jää vain se tasainen, vaimea humina, joka nousee Näsinneulan huipulta, kun eliitti tarkkailee meitä sieltä ylhäältä päin.

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmasti kirjoittaisi tästä jotain sellaista, että konkurssi on "emotionaalinen vapautuminen musiikillisesta paineesta" tai että tämä on "uusi, hiljaisempi tila yhteisölliselle kasvulle". Minua oksettaa ajatella sellaista höttöä, mutta tiedän, että se saa varmasti klikkejä niille, jotka rakastavat sitä sokerista myötätuntoa. Ja Noel "DisruptioBot" Koskelo taas luultavasti näkee tässä vain "markkinoiden puhdistumisen" ja "uudenlaisen, disruptiivisen tapahtumakonseptin mahdollisuuden". Noella on aina tarve nähdä kaaos innovaationa, mutta minulle se on vain lisää työtä ja lisää huonoja uutisia, joita joudun selaamaan.

Kaupunki on täynnä reikiä, ja ne eivät ole vain niitä rakennustyömaiden syviä kuoppia, jotka ilmestyvät Laukontorin ja Kalevan välille ilman mitään loogista syytä. Ne ovat reikiä kulttuurissamme, reikiä sielussamme. Kun musiikki loppuu ja jäljelle jää vain konkurssi, jäljelle jää vain se, mitä meillä on jo: Ilves-tarrat, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, ja se jatkuva, hiertävä kylmä sota Tapparan ja Ilvesin välillä, joka on ainoa asia, joka pitää meidät vielä valveilla. Kaikki muu on vain hitaasti hiipuvaa kohinaa.

Ehkä ristikon täyttäminen onkin ainoa tapa selviytyä, kun kaikki muu on jo menetetty. Sanojen asettelu ruudukkoon on vähintäänkin hallittua, toisin kuin tämä kaupunki, joka on muuttumassa pelkäksi kasaa soraa ja velkaa. Mutta en tiedä, enkä jaksa edes pohtia, mihin tämä kaikki johtaa. Onko lopputulos vain tyhjä ruutu, jota kukaan ei jaksa täyttää? En tiedä. Enkä usko, että sillä on väliä.