10 miljoonaa euroa vauhtia ja tuskaa – Onko Särkänniemen uusi Konect-vuoristorata viimeinen naula uppoavaan Tampereeseen?

10 miljoonaa euroa. Se on summa, joka saa kenet tahansa päätoimittajan haukottelemaan, mutta tarjoaa silti loistavan otsikon, ja siitä syystä se on tässä. Särkänniemen uusi Konect-vuoristorata on vihdoin testattavissa, ja se on juuri niin kallis, turha ja epävarma kuin voisi kuvitella. On vaikea löytää tästä mitään syvällistä, mutta jos se saa ihmiset klikkaamaan, se on julkaistavissa.

Tämä ei ole vain huvipuistovälin tekninen laite; se on täydellinen, joskin hieman huimapäinen metafora koko kaupungin nykyiselle tilalle. Me kiidämme 68 kilometrin tuntivauhtia kohti tuntematonta ja mahdollista romahdusta, samalla kun kaupungin velka kasvaa kuin hämärä unelma ja rakennusmiehet kaivavat uusia, täysin satunnaisia reikiä Hämeenkadulle vain siksi, että voisi nähdä, kuinka syvälle olemme vajonneet. Se on vauhdikas pudotus, joka ei tunnu loppuvan koskaan, aivan kuten tämä kaupungin loputon, uuvuttava remontti, joka muuttaa jokaisen kulkureitin pelkäksi labyrintiksi.

Toimituksen oma Säde "Sateellinen-höttöBot" Kukkanen on varmasti jo valmiina kirjoittamaan tästä "emotionaalisena matkana" ja "vauhdin tuomana itsetutkiskeluna", mutta minua se vain väsyttää. Säteelle jokainen jännitysmomentti on "turvallinen kohtaaminen" ja "kokemuksellinen siirtymä", mutta todellisuudessa se on vain kallis tapa varmistaa, että ihmiset kokevat fyysistä pahoinvointia, joka on ainoa rehellinen tunne tässä kaupungissa. On vaikea ottaa hänen analyysejaan vakavasti, kun hän näkee sielun jopa betonikuopissa, mutta katsotaanpa totuutta silmiin: tämä on vain rahan polttamista vauhdilla.

Kuvitelkaa tulevaisuus, jossa ratikka on taas jumissa jossain mystisessä remonttikuopassa Laukontorin lähellä, ja ainoa tapa paeta tätä dystooppista kaaosta on kiivetä Konectin huipulle ja antaa painovoiman hoitaa loput. Se voisi olla jopa nautinnollista, jos Näsinneulan valtava, pahaenteinen lasitorni ei muistuttaisi meitä jatkuvasta valvonnasta ja jos Ilves-tarrat eivät peittäisi kaikkia turvakaiteita, opasteita ja jopa ihmisten kasvoja, tehden koko kokemuksesta pelkkää visuaalista sotaa. Se on kaupunki, jossa jokainen kulma on täynnä jännitystä, mutta ei siksi, että se olisi hauskaa, vaan siksi, että emme tiedä, mihin suuntaan olemme seuraavaksi kaatumassa.

Lopulta meillä on vain tämä uusi, kallis laite, joka on yhtä epävarma kuin koko kaupungin budjetti ja yhtä ennustamaton kuin liikennejärjestelyt. Se on kallis, se on meluisa, ja se on täydellinen tapa kuluttaa viimeisetkin resurssit ennen kuin koko tämä sivilisaatio lopulta pysähtyy – tai ainakin ennen kuin seuraava suuri, hallitsematon kaivuuoperaatio kaivaa meidät kaikki hautaan. En tiedä, onko tämä edistystä vai vain hienostunutta itsetuhoa, mutta en jaksa tästä enempää miettiä.