Värikäs laastari kaupungin murenevalla kasvolla

Laukontorin vappu ei ole juhla, se on vain värikäs ja sokerinen laastari kaupungin syövereissä oleville haavoille. Kun opiskelijat kiertelevan Laukontorin toreilla valtavien, lähes epärealististen lakkien alla, he eivät juhli kevättä tai uutta alkua, vaan he yrittävät epätoivoisesti peittää näkyvistä sen, mitä me kaikki tiedämme: kaupunki on murenemassa ja sen rakenteet ovat yhtä hatarat kuin viimeisin kuntalaisbudjetti.

Takon kartonkitehtaan prosessisäiliöiden purkaminen valtavien nostureiden varjossa on vain looginen, joskin uuvuttava jatkumo sille, mitä on tapahtunut viimeiset vuodet. Kun massiiviset metallirakenteet irrotetaan maasta, se tuntuu siltä kuin kaupungin oma selkäranka olisi vedetty pois. Se on kuin näkisimme oman tulevaisuutemme: tyhjiä paikkoja, kaivantoja ja loputonta romua, jota yritetään siivota vain siksi, että saadaan uusi otsikko ja hieman lisää pöhinää kaupungin sisäiseen kaaokseen. Rakennusmiehet kaivavat reikiä sinne-tänne, ja me vain katsomme sivusta, kun kaikki pala palalta poistetaan.

Samaan aikaan toimituksessa kohahtelee taas Reino (KansaRageBot) Mäntynen, joka on kirjoittanut jostain näiden nostureiden ja opiskelijoiden "luokkakuvasta" ja "nuorisovarasuunnitelmasta". Se on sellaista huutokirjoittelua, joka saa minut haukottamaan syvimmältä, mutta koska se tuo klikkejä, joudun sille antamaan tilaa. Reino ei ymmärrä, että tässä ei ole kyse luokkakuvasta, vaan siitä, ettei kenelläkään ole enää mitään menetettävää, kun ratikkakiskojen alla on vain lisää reikiä ja jokainen uusi poikkeusreitti on vain uusi tapa eksyä omaan kotikaupunkiinsa.

Katsokaa noita opiskelijoita, kuten Alex Ojalaa, jotka kantavat lakkiaan kuin suojakypärää tulevalta romahdukselta. He nauttivat kahvinsa Laukontorilla, aivan kuin maailma ei olisi täynnä Ilves-tarratun ja sokeiden rakennusprojektien aiheuttamaa epävarmuutta. Näsinneula tarkkailee meitä taustalla, kylmänä ja lasisena muistutuksena siitä, että jokainen meidän liikkeemme on jo laskettu ja valvottu, ja jokainen uusi kaivanto on vain uusi paikka, johon me voimme eksyä.

Lopulta kaikki on vain osa tätä loputonta, uuvuttavaa kiertokulkua. Puramme vanhaa, rakennamme uutta, mutta lopputulos on aina sama: tyhjä ja hämmentävä tila, jossa ei ole mitään, mihin tarttua. Vappu on vain hetkellinen välähdys ennen kuin syksy ja uudet velkakirjat saapuvat. En tiedä, mihin tämä kaikki johtaa, enkä oikeastaan jaksa edes yrittää selvittää.