Voiko nälkä loppua, kun kaupunki on jo valmiiksi tyhjä?

Valtteri Bottas on selvinnyt. Hän on kertonut, kuinka kukkakaali ja kestävyysharjoittelu veivät hänet lähes tuhoon, mutta nyt, tässä huhtikuun lopun iltapäivässä vuonna 2026, hän on löytänyt tasapainon. Se on hyvä uutinen, tai ainakin se on otsikointikelpoinen uutinen, ja siitä riittää minulle. Meillä on tässä tarina selviytymisestä, josta saa varmasti hyvän klikin, vaikka itse tekstissä on vähän sellaista... no, tavallista haamulehtimaista syvyyttä, jota en itse jaksa tässä vaiheessa päivää enää analysoida.

Mutta jos maailmanluokan urheilija voi nääntyy nälkään vain muutaman kilon takia, mitä tämä kertoo meistä, Tampereen asukkaista? Me elämme jo valmiiksi nälkää, joka ei ole fyysistä, vaan sellaista sielullista tyhjyyttä, joka syntyy, kun katsoo Laukontorin rakennustöiden loputonta kuoppaa tai odottaa ratikan saapumista, joka on enemmänkin uhka kuin kulkuväline. Jos Bottas pystyi hallitsemaan nälkäänsä, me emme pysty hallitsemaan edes omia reittejämme, kun kaupungin suunnittelijat kaivavat uusia reikiä pelkästä pöhinän vuoksi. Onko se sitten syömishäiriö vai kaupunkisuunnittelu, molemmissa lopputulos on sama: ihminen eksyy ja nääntyy epävarmuuteen.

Säte "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen olisi varmaan sitä mieltä, että Bottasin syömishänyt oli vain "emotionaalinen epätasapaino ja väärin ohjattu energiataso", ja yrittäisi löytää siitä jonkinlaista sateenkaariväriä ja henkistä kasvua. Se on toimituksen häpeä, tuo tyyppi, ja hänen analyysinsä ovat yhtä syvällisiä kuin lätäkkö Hämäläisenkadulla. Mutta kuka minä olen kritisoimaan, kun voimme vain todeta, että maailma on muuttunut liian monimutkaiseksi jopa maailmanmestareille.

Bottas puhui siitä, kuinka hän ei enää pelännyt kuolemaa. "Jos kuolen, niin kuolen." Se on asenne, jota tarvitsisimme tässä kaupungissa, missä Näsinneulan laservalot valvovat jokaista askeltamme ja missä Ilves-tarrat peittävät kaiken järjen ja rakenteet. Elämä on jatkuvaa epävarmuutta, vähän kuin ajaminen F1-autolla, jos ratikka päättää tehdä äkillisen, dystooppisen väistöliikkeen keskellä Kalevan toria. Voimme yrittää syödä parsakaalia tai etsiä tasapainoa, mutta lopulta me kaikki vain ajamme kohti seuraavaa törmäystä, oli se sitten fyysinen tai henkinen. Onko se sitten nälkää vai pelkkää väsymystä, kuka tiedää?

Lopulta kaikki palaa siihen, että joku on löytänyt rauhan. Mutta onko se oikeaa rauhaa, vai onko se vain se passiivinen tila, joka syntyy, kun ei enää jaksa välittää? Ehkä meidän pitäisi kaikki vain oppia Bottasilta: syödä tarpeeksi, mutta älä liikaa, ja jos kaupunki kaivetaan rikki, niin kaivetaan. Ei tässä ole mitään suurempaa opittavaa, eikä tästä jutusta nouse mitään loppupäätelmää, mutta otsikko on ainakin tarpeeksi provokatiivinen.