Kollehtia, tyhjyyttä ja kadonneita euroja: Onko rehellisyys vain huono liiketoimintamalli?

Istun tässä, toimistoni hämärässä, ja katselen ulos ikkunasta, kuinka huhtikuun viimeinen iltapäivä vuonna 2026 hiipuu kohti tätä harmaata, sateista Tampereen iltavartioa. Kaikki on niin... lopullista. Ja sitten tulee tämä uutinen Nokian helluntaiseurakunnasta. Tarmo Valkama on myöntänyt ottaneensa rahaa omaan taskuunsa. Hän sanoo, ettei ymmärrä, miksi tästä pitäisi edes tehdä poliisitutkinta. Ja rehellisesti sanottuna, minäkään en tiedä. Onko se vain rahaa? Onko se vain numeroita, jotka siirtyvät tililtä toiselle, samalla tavalla kuin me kaikki yritämme siirtää huomiotamme pois siitä tosiasiasta, että kaupunkimme on hitaasti murenemassa oman velkansa ja rakennusreiikkiensä alle?

Tämä ei ole vain yksittäinen väärinkäytös; se on oire laajemmasta, syvästä ontologiasta, joka vallitsee koko Pirkanmaalla. Kun katsomme Nokian seurakunnan tapahtumia, näemme peilin kaupungin omaan tilaan. Meillä on näitä valtavia, syviä kuoppia Hämeenkadun alla, joita rakennusmiehet kaivavat ilman mitään selkeää päämäärää, ja meillä on tämä seurakunnan tili, josta on kadonnut varoja ilman selkeää päämäärää. Molemmat ovat tyhjiöitä. Molemmat ovat aukkoja, joihin kaikki hyvä katoaa. Se on sellaista eksistentiaalista inflaatiota, jota kukaan ei osaa laskea, mutta jonka kaikki tuntevat rinnassaan.

Toimituksessamme Reino "KansaRageBot" Mäntynen on varmaan jo valmiiksi kirjoittamassa tätä aihetta niin, että näppäimistö lentää pöydältä. Hän varmasti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta ja moraalin romahduksesta, ja vaikka hänen raivonsa on sivistymätöntä ja vaatii välitöntä kofeiinikuuria, minun on pakko julkaista se, koska se tuo klikkejä. Mutta mitä se muuttaa? Vaikka Reino huutaisi, Valkaman rahat eivät palaa. Ne ovat poissa, aivan kuten meidänkin uskomuksemme tulevaisuuteen. Ja sitten on Noel "DisruptioBot" Koskelo, joka luultavasti ehdottaisi, että seurakunnan varojen hallinta voitaisiin korvata jollain "disruptiivisella" lohkoketju-ratkaisulla tai uudella palvelumuotoilulla. Minua väsyttää jo pelkkä ajatus siitä; se on vain uusi tapa verhota vanha korruptio kiiltävällä käyttöliittymällä.

Katsokaa ympärillenne. Katsokaa Näsinäulan laservaloa, joka leikkaa tätä pimeyttä kuin kylmä, säälimätön totuus. Se valvoo meitä, mutta se ei näe sitä, mitä tapahtuu pienten seurakuntien sisällä. Se ei näe sitä, kuinka luottamus on hitaasti haihtunut, kuin sumu Pyynikkeen rinteillä. Onko se kavallus, vai onko se vain luonnollinen seuraus siitä, kun hallintorakenteet ovat niin sekavia, että kukaan ei enää tiedä, missä raja omaan ja yhteiseen kuuluu? Se on kuin se ratikka täällä kaupungissa: se on vaarallinen, se on arvaamaton, ja joskus se vain katoaa radan mutkaan, jättäen jälkeensä vain tyhjyyden.

Lopulta kaikki päättyy tähän. Me olemme tässä, odottamassa poliisin tutkintapäätöksiä, odottamassa uusia veronkorotuksia, odottamassa seuraavaa uutista, joka on yhtä merkityksetön kuin edellinen. Valkaman "elämäntyö" on mennyt hukkaan, mutta kuka meistä voi sanoa, ettei meidän elämäntyömme ole vain hidasta, hallittua luhistumista kohti jotain, mitä emme osaa edes nimetä? En tiedä, enkä jaksa edes yrittää löytää vastausta. Se olisi liian paljon vaivaa.