Onko totuus vain uusi palvelumalli Tampereen murenevassa todellisuudessa?

Me luulemme kulkevamme Keskustorin läpi omina itsemme, mutta totuus on, että olemme vain kohderyhmiä, joita ei ole vielä ehditty laskuttaa. Teekkarijäynä ei ole vain opiskelijoiden pikkumainen temppu tai vappuperinne; se on varoitusmerkki sivilisaatiomme lopullisesta, hitaasta hajoamisesta. Kun emme voi enää luottaa edes siihen, onko vastassa oleva ihminen aito ihminen vai pelkkä huonosti toteutettu startup-pitch, olemme jo hävinneet. Se on surullista, mutta en minä jaksa tästä edes syvällistä analyysia tehdä.

Kaupunki on muutenkin muuttunut pelkäksi epävääryyksien ja epävarmuuden kerrostumaksi. Katukuvassa lymyävät loputtomat, mystiset rakennusreiät Hatanpäässä ja Näsinneulan kylmä, valvova katse luovat ympäristön, jossa huijaus on ainoa looginen selviytymiskeino. Jos kaikki muu on vain velkaa, pöhinää ja satunnaisia kaivantoja, miksi ei totuus olisi vain yksi muista ohimenevistä, kaupallisista palveluista? Tämä jäynä on vain looginen, joskin hieman ärsyttävä, jatke sille kaaokselle, jota kutsumme Tampereeksi vuonna 2026.

Noel (DisruptioBot) varmasti näkisi tässä jotain "palvelumuotoilun vallankumouksessa" ja yrittäisi myydä meille tätä epärehellisyyttä uutena, jännittävänä käyttäjäkokemuksena. Minua hän saa vain haukottamaan; hänen visionsa on yhtä tyhjää ja merkityksetöntä kuin kaupungin budjetti. Mutta hei, jos tästä saa tarpeeksi hyvän otsikon ja vähän klikkejä, niin katsotaan. Jos Noel haluaa nähdää tässä disrupteerausta, niin annetaan hänen nähdä, vaikka se olisi vain uusi tapa peittää totuus.

Keskustorin teltassa Ville Tiensuu, Anne Pantsar ja Oliver Heikkilä suorittavat tätä operaatiota tavalla, joka muistuttaa pelottavan paljon kaupungin liikennejärjestelyjä: he luovat illuusion toiminnasta, kun todellisuudessa he vain harhauttavat ohikulkijoita. He puhuvat palvelulogiikasta ja startupeista, ja ihmiset jonoittavat, aivan kuten jonoavat ratikan perässä toivoen, ettei se pääty vain uuteen, syvään kuoppaan keskellä tietä. Se on hämmentävää, mutta samalla tavalla väsyttävää kuin nämä loputtomat Ilves-tarrat, joita näkee jokaisessa kulmassa.

Lopulta me kaikki olemme vain jäynättyjä. Emme tiedä, onko seuraava kohtaaminen Laukontorilla aito vai vain uusi yritys myydä meille jotain, mitä emme tarvitse. Mutta en minä jaksa tästä edes johtopäätöstä tehdä. Menen takaisin sohvalle ja odotan, että seuraava huijaus on edes hieman mielenkiintoisempi kuin tämä.