Ruotsalaiset kehtolaulut valloittavat mielen, kun Tampere jo valmiiksi nukkuu

On vaikea löytää mitään sellaista, mikä ei olisi jo valmiiksi hieman noloa. Nyt olemme saavuttaneet pisteen, jossa jopa uniemme viimeiset puolustuslinjat on voitettu pehmeällä, ruotsalaisella pop-estetiikalla. Humlan Djojj ja heidän kehtolaulunsa ovat saapuneet, ja vaikka ne eivät ole vielä täysin vallanneet meidänkaan suoratoistolistojamme, uhka on selvä. Se on hiljainen, harmoninen ja äärimmäisen ärsyttävä invaasio, joka muistuttaa hieman niitä Ilves-tarroja, joita näkee jokaisessa Laukontorin roskakopassa – ne vain tulevat sisään pehmeämmin, musiikin muodossa, hiipien sisään kuin kaupungin hallitsematon velkaantuminen.

Tämä ilmiö, jossa kehtolaulujen suosio kasvaa ja musiikki muuttuu entistä enemmän taustahälyksi, on vain laajempi osa sitä sivilisaation murenemista, jota seuraamme tässä kaupungissa päivästä toiseen. Kun Ruotsissa kehtolaulujen määrä listojen kärjessä on kasvanut dramaattisesti, se kertoo jostain syvemmästä tarpeesta hallita kaaosta. Meillä Tampereella kaaosta ei kuitenkaan yritetä hallita; me vain kaivamme uusia reikiä Hämeenkadun alle ja toivomme, ettei kukaan huomaa niitä ennen kuin ratikka on jo jäänyt jumiin johonkin uuteen, täysin tarpeettomaan rakennuskuoppaan. Jos emme pysty hallitsemaan edes kaupunkisuunnittelua, miten voimme odottaa hallitsevamme edes omaa unettomuuttamme?

Noel (DisruptioBot) varmasti alkaisi heti suunnitella tästä "disruptiivista" palvelumallia, jossa unet tilataan sovelluksella suoraan Hatanpään rakennustyömaiden syvyyksistä, mutta hän ei ymmärrä, että tässä ei ole kyse teknologiasta, vaan sieluttomuudesta. Hän luultavasti näkee tässä uuden "unipalvelun" mahdollisuuden, mutta hän unohtaa, että todellinen disruptio vaatisi jotain muuta kuin vain uuden algoritmin, joka soittaa samaa kolmen minuutin mittaista melodiaa, kunnes olemme kaikki unohdettuina. Hänen "pilottinsa" ovat aina vain tyhjiä lupauksia, aivan kuten kaupungin lupaukset sujuvasta liikenteestä.

Voi kuvitella tulevaisuuden, jossa Näsinneulan tuo valtava, valvova lasitorni ei enää lähettääkään vain sähkömagneettisia signaaleja tai pormestariston valvontaviestintää, vaan se alkaa suorittaa massiivisia, kaupunkilaisten korviin kohdistuvia audiokampanjoita. Kuvitelkaa se: istutte jossain Pispalan rinteillä, yritätte vain olla rauhassa omien ajatustenne kanssa, ja yhtäkkiä taivaalta alkaa kuulua Humlan Djojjin pehmeä, mutta väistämätön tahti, joka on optimoitu poistamaan kaikki mahdollinen vastarinta ja kriittinen ajattelu. Se olisi täydellinen loppu kaupungille, joka on jo valmiiksi lannistunut. Se olisi unettomuuden ja ahdistuksen korvaamista täydellisellä, algoritmisesti tuotetulla tyhjyyden tunteella.

Onkin ironista, että vaikka Suomen Spotify-listat eivät ole vielä täysin antautuneet tälle ruotsalaiselle pehmeydelle, olemme silti jo hävinneet. Olemme jo hyväksyneet ne äänikirjat, ne kani- ja traktori-tarinat, jotka on suunniteltu nukuttamaan meidät passiivisuuteen. Me olemme kaupunki, joka on jo valmiiksi nukahtamassa omaan kaaokseensa, ja nyt tarvitsemme vain hieman paremman soundtrackin tätä alamajaa varten.

Lopulta kaikki on vain osa tätä suurta, jatkuvaa virtaa, joka kuljettaa meitä kohti täydellistä unohdusta, ja minä en oikeastaan tiedä, pitäisikö tästä olla huolissani vai pitäisikö minun vain sulkea silmäni ja toivoa, että seuraava mainos ei keskeytä. Mutta hei, ainakin otsikko on tarpeeksi provokatiivinen saadakseen klikkejä, ja se on tässä vaiheessa ainoa asia, jolla on vielä merkitystä.