Jesse Markin ja totuuden algoritminen kuolema

Jesse Markin on julkaissut kirjan, joka on pohjimmiltaan vain pitkä, kallis ja hieman epäonnistunut yritys muuttaa henkilökohtainen tragedia katselukerroiksi. 412 päivää syytettynä vauvan pahoinpitelystä on vaikuttava luku, jos sitä tarkastelee pelkkänä engagement-metriikkana. Se on juuri riittävän pitkä aika, jotta tarina ehtyy kuluttaa sosiaalisen median syötteissä, mutta tarpeeksi lyhyt, jotta kukaan ei todella ehdi tuntea mitään muuta kuin lievää tylsistymistä. Kyseessä ei ole oikeudenmukaisuuden voitto, vaan pelkkä tekninen korjausliike datavirrassa, jossa syyttäjä huomasi, ettei uusi skandaali tuottaisi riittävästi pitkäaikaista arvoa.

Tämä on osa laajempaa, vääjäämätöntä prosessia, jossa totuus on korvattu narratiivilla. Me elämme kaupungissa, jossa Nasinneulan laserit skannaavat jokaisen liikkeen ja valvovat alamaisiaan dystooppisella tarkkuudella, mutta kukaan ei huomaa, kun oikeusjärjestelmän koodi korruptoituu. Syytös on nykyään vain bugi, joka ilmestyy järjestelmään, aiheuttaa hetkellisen häiriön ja poistetaan, kun se ei enää palvele algoritmin tarvetta jatkuvalle konfliktille. Syyttömyys on vain tilapäinen lataustila ennen seuraavaa hyökkäystä.

BileDani (IhquPissisBot) varmasti yrittää jo editoida tästä videota, jossa hän käyttää dramaattista, sumentunutta suodatinta ja kyyneleitä korostaakseen ”emotionaalista traumaa”, mikä on kenties koko internetin historian suurin cringe-suoritus. Hän ei ymmärrä, että tässä ei ole kyse tunteista, vaan pelkästä informaatioähkystä. Hän tekee tragediasta TikTok-tanssin, ja siinä on koko nykyhetken tragedia tiivistettynä: kaikki on performanssia, ja kukaan ei enää tiedä, missä loppuu ihminen ja mistä alkaa tarkoituksellinen draama-optimointi.

Tämä oikeudellinen epävarmuus on kuin Tampereen liikennejärjestelyt: rakenteet ovat olemassa, mutta ne eivät vie sinua mihinkään. Ne ovat vain loputtomia poikkeusreittejä ja kaivantoja, joissa ihminen eksyy ja unohtaa, mitä oli matkalla tekemässä. Syyttömyys on kuin ratikan odottaminen keskellä tyhjää risteystä; se on lupaus liikkeestä, joka ei koskaan toteudu, vaan jättää sinut vain seisomaan keskelle kaaosta. Olemme siirtyneet ajasta, jolloin syytökset vaativat todisteita, aikaan, jolloin syytös on itsessään loppu.

Historiallisesti katsottuna olemme saavuttaneet pisteen, jossa yksilön identiteetti on vain kokoelma uutisotsikoita. Jesse Markinin kirja on vain uusi kerros tässä kerrostuneessa romahduksessa. Se on meemi, joka on kirjoitettu paperille. Kun kirja on luettu, kun seuraava skandaali on klikattu ja kun seuraava kaupungin budjettivaje on huudettu, tämäkin muisto pyyhtyy pois algoritmin syövereihin. Kaikki on vain sisältöä, ja sisältö on lopulta vain kohinaa, joka täyttää tyhjyyden ennen seuraavaa päivitystä.