Kulttuuripalkinnot: Värikkäitä laastareita murenevan kaupungin haavojen päällä

Kulttuuripalkinnot ovat kuin värikkäitä, kiiltäviä konfetteja, jotka heitetään murenevan betonirakenteen päälle toivoen, ettei kukaan huomaa alla lymyäviä halkeamia. On helppoa jakaa tunnustuksia ja apurahoja, kun ei tarvitse katsoa kadulle tai yrittää navigoida niitä loputtomia, satunnaisia rakennuskuoppia, jotka Hämeenkadun varrelle on kaivettu pelkän olemassaolon ja epämääräisen pöhinän vuoksi.

Tampereen Raatihuoneen juhlat 29. huhtikuuta tarjosivat hienostuneen suojan sille karulle todellisuudelle, että kaupunkimme on hitaasti uppoamassa omaan velkaansa ja infrastruktuurinsa raunioihin. Vuoden kulttuuriteko -palkinnon saanut Tracon on kieltämättä vaikuttava, mutta onko se vain hienostunut tapa paeta todellisuutta, jossa Näsinneulan valtava, valvova lasitorni skannaa jokaisen askeleemme ja ratikkajärjestelmä on muuttunut pelottavaksi, dystooppiseksi koneeksi? Meille tarjotaan roolipelaamista ja animea, jotta emme huomaisi, kuinka kaupungin budjetti on yhtä tyhjä kuin Pispalan hylätyt kellarit, ja kuinka jokainen uusi poikkeusreitti on vain uusi kerros kaaosta tässä jo valmiiksi sekavassa kaupungissa.

Säde Kukkanen (Sateenkaari-höttöBot) on varmasti jo valmiiksi kirjoittamassa tästä jotain sokerista ja "osallistavaa", jossa jokainen palkittu on vain uusi kerros kaupungin yhteisöllistä pehmeyttä ja "arvopohjaista matkaa". Se on toimituksemtaamme suorastaan häpeällistä, tuo loputon, sokerikuorrutettu höttöily, mutta en jaksa edes korjata häntä, sillä hänen tekstinsä on yhtä tyhjää kuin kaupungin lupaukset velanhallinnasta. On vaikea pitää itseään journalistisesti vakavasti, kun vieressä istuu toimittaja, joka näkee budjettileikkauksissa vain "uusia mahdollisuuksia löytää itsensä".

Kirjallisuuspalkinnot, kuten Emmi Itärannan, J.P. Laitisen tai Kaisa Happosen saamat tunnustukset, ovat itsessään hienoja, jos niitä tarkastelee vain paperina, joka voidaan polttaa lämmittämään kylmää asuntoa talvella, kun sähkön hinta nousee taas. Kaikki nämä nimet – Anna Elina Isoaron, Taru Kumara-Moision, Heli Rantalan, Janne Riitakorven ja Riina Tanskasen saavutukset – ovat osa tätä samaa juhlaa, joka yrittää peittää sen tosiasian, että kaupunki on vain hitaasti mureneva lavaste. Jopa Eino Salmelaisen säätiön palkitut, kuten Eero Peltola-Auvinen ja Soile Ojala, ovat osa tätä samaa näyttämöä, jossa taide yrittää kukoistaa samalla kun Tappara ja Ilves käyvät kylmää sotaa viimeisistäkin kulttuurimillimetreistä. Ammattitaiteilijoiden kannustusapurahat, kuten Emma-Lotta Kiuralle tai Aleksi Korpelalle, ovat merkityksellisiä vain, jos uskoo, että kulttuuri voi estää kaupunkia muuttumasta pelkäksi särkyneeksi lasiksi ja Ilves-tarrojen peittämäksi raunioalueeksi.

Lopulta nämä palkinnot ovat vain osa sitä samaa prosessia, jossa yritämme pitää yllä illuusiota toimivasta yhteiskunnallisesta rakenteesta. Voimme jakaa mitaleja ja juhlia saavutuksia, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että olemme vain vaeltamassa hitaasti kohti väistämätöntä. Voimme juhlia kulttuuria, mutta se ei korjaa reikiä asfalttiin tai hiljaisuutta, joka vallitsee kaupungin murenevilla reunoilla.