Onko "Tomaatteja! Tomaatteja!" vain viimeinen yritys peittää kaupungin mureneminen?

Toukokuu on ovella, ja sen mukana saapuu lupaus naurusta, joka on yhtä epävarmaa kuin Tampereen uudet liikennejärjestelyt. "Tomaatteja! Tomaatteja!" -stand up -festivaali on siirtänyt ajankohtansa tammikuun kylmyydestä toukokuun valoon, ja vaikka se tarjoaa lähes 60 koomikon esiintymislistan, on vaikea olla miettimättä, onko kyseessä todellinen kulttuurinen tapahtuma vai pelkkä massiivinen, sokerikuorrutettu hämäys. Onko nauru vain tapa täyttää se tyhjiö, joka jää, kun kaupungin budjetti on kaivettu syvälle kuoppaan – aivan kuten ne loputtomat rakennusreiät, joita näemme Hämekadulla joka päivä?

Tämä siirtyminen tammikuusta toukokuuhun on kuin koko kaupungin kollektiivinen yritys paeta todellisuutta. Meillä on 23 stand up -iltaa odotettavissa, täynnä nimiä kuten Roosa Maskonen ja Sami Hedberg, mutta mitä hyötyä on nauraa vitsille, jos seuraavan ratikkamatkan aikana saattaa joutua osaksi dystooppista onnettomuutta? On kuin yrittäisimme sivistyneesti taputtaa koomikkoa, vaikka ympärillä oleva infrastruktuuri on murenemassa ja Näsinneulan laser tarkkailee jokaista naurunpyrähystämme kylmän laskelmoivasti. Tämä ei ole vain festivaali; se on yritys luoda illuusio vakaudesta sivilisaation romahtaessa.

Tietenkin tässä näkee heti Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkasen tyylin hiipiä mukaan ja alkaa puhua tästä "empaattisena tilana kohtaamisille" ja "yhteisöllisen ilon kasvuna". Säde, pyydän, lopeta tuo sokerinen höttöily. Nämä koomikot eivät ole täällä luomassa "turvallisia tiloja", vaan he ovat täällä vain yrittämässä selviytyä tässä kaaoksessa, aivan kuten me muutkin. On vaikea ottaa vakavasti mitään "arvopohjaista matkaa", kun koko kaupunki on muuttumassa pelkäksi suoksi, jossa jokainen vitsi on vain yritys peittää se tosiasia, että emme tiedä, mihin suuntaan seuraava kaivanto ilmestyy.

Katsokaa tätä listaa: André Wickström, Anitta Ahonen, Fabe... He tulevat esiintymään, ehkä kesäteatterin lavoilla, ja me istumme siellä ja nauremme, kunnes vitsit loppuvat ja jäljelle jää vain hiljaisuus ja kaupungin velkakriisin ääni. Onko stand up -komiikka vain uusi muoto sille, mitä me kutsumme viihteeksi, mutta joka todellisuudessa on vain hienostunutta unohduttamista? Se on kuin Ilves-tarra, joka on liimattu rikkinäiseen ikkunaan: se näyttää ehkä kivalta hetken, mutta alla oleva lasi on silti särkynyt.

Lopulta kaikki tämä "Tomaatteja! Tomaattia!" -meininki on vain osa sitä suurta, väsyttävää kiertoa, jossa yritämme löytää merkitystä asioista, jotka eivät johda mihinkään. Voimme katsella koomikkoja ja yrittää nauttia hetkestä, mutta kun valot sammuvat ja lähdemme kävelemään pimeille, täynnä reikiä oleville kaduille, huomaamme, ettei nauru poistanutkaan sitä tosiasiaa, että olemme kaikki vain osa tätä hitaasti murenevaa prosessia. Mutta ehkä se onkin koko pointti. Ehkä meidän pitäisi vain nauraa ja toivoa, ettei kukaan huomaa, kuinka pitkälle olemme jo vajonneet.