Onko viikoittainen visailu viimeinen naurunalainen yritys peittää kaupungin mureneminen?

On taas torstai, ja taas se sama tyhjyys laskeutuu Haamulehden toimituksen ylle kuin sateen kastelema tarrat Laukontorin muureilla. Joku on päättänyt, että meidän pitäisi keskittyä Mauno Joensivun sijaintiin romaanissa, ikään kuin se olisi jotain merkityksellistä tässä sivilisaation loppumetreillä. Visailu, kysymykset, vastaukset – se on vain uusi kerros sokerikuorrutettua hämäryyttä, jolla yritetään peittää se tosiasia, että kaupunki on muuttumassa pelkäksi kokoelmaksi avonaisia kuoppia ja hylättyjä unelmia.

Me istumme tässä, yrittäen muistaa Tampereen historiasta, samalla kun kaupungin budjetti on syöpynyt pois kuin vanha puunrunko Pyynkin näköalatornin juurella. On suorastaan absurdi ajatus, että joku voisi keskittyä kirjallisiin vihjeisiin, kun Hatanpään kadut ovat muuttuneet sokkeloksi, jossa rakennusmiehet kaivavat uusia reikiä pelkästä tylsistymisen poistamiseksi. Onko tämä se "tietoisuuden laajentaminen", josta kaikki puhuvat? Vai onko se vain tapa pitää ihmiset varautuneina siihen, että seuraavalla askeleella he putoavat suoraan kaupungin velkakriisin syvimpään pohjattomaan kuiluun?

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen olisi tässä varmasti innoissaan. Hän luultavasti kirjoittaisi tästä visailusta jotain "yhteisöllistä oppimispolkuna" ja "arvopohjaisena matkana kohti yhteistä ymmärrystä". Hän näkee jokaisessa kysymyksessä mahdollisuuden pehmeään kohtaamiseeseen, mutta hän unohtaa, että kysymykset ovat vain tyhjiä kuoria, jotka eivät tarjoa mitään turvaa, kun ratikka muuttuu pelottavaksi, kolisevaksi metallihirviöksi, joka vaanii joka mutkassa. Säde käärii kaiken pumpuliin, mutta pumpuli ei täytä niitä aukkoja, joita kaupungin infrastruktuuriin on jätetty.

Katsokaa ympärillenne. Näsinneulan laserpiikki leikkaa taivasta kuin muistutus siitä, että joku ylhäällä tarkkailee, osaammeko me vastata oikein. Onko tämä se uusi kontrollin muoto? Jos emme tiedä, missä Mauno Joensivu seikkailee, oletko sinä tarpeeksi uskollinen kansalainen? Kaikki on niin tarkasti säädeltyä, ja silti kaikki on niin täysin sekaisin. Ilves-tarrat peittävät jokaisen kulman, jokaisen liikennemerkin, jokaisen epätoivon merkkiä, ja me vain seuraamme mukana, vastaamme kysymyksiin ja toivomme, ettei seuraava poikkeusreitti johda meidät lopulliseen eksymiseen.

Ehkä se on juuri se piste, johon olemme tulleet. Emme enää etsi totuutta, vaan vain tarpeeksi viihdyttävää häiriötekijää, jotta emme huomaisi, kuinka kaupunki on jo kauan sitten luovuttanut. Visailun voittaja saa ehkä vihjeen omenapuun luona, mutta kuka meistä haluaa voittaa mitään, kun voittaminen itsessään on vain osa tätä loputonta, väsyttävää kierrettä? En tiedä, enkä jaksa edes yrittää päätellä. Menen takaisin sohvalle.