Kun jylinä vaihtuu hiljaiseen vaeltamiseen

On vaikea löytää sanoja sille tyhjyydelle, joka on alkanut vallata maailman näyttämöitä. Se ei ole pelkkää hiljaisuutta, vaan sellaista painostavaa, odottavaa tyhjyyttä, joka tuntuu iholla asti. Venäjän voitonpäivän paraati, joka on vuosikymmenten ajan ollut voiman, raudan ja pelottavan jylinän symboli, on muuttumassa joksikin muuksi. Se on muuttumassa varjoiksi, vaeltaviksi haamuiksi, jotka yrittävät epätoivoisesti pitää kiinni jostain, mikä on jo menetetty.

Venäjän virallisten ilmoitusten mukaan tuleva paraati on karsittu. Raskaat panssarivaunut, ne joiden jylinä on aiemmin täyttänyt Moskovan kadut ja herättäen pelkoa kaukaisissa rajoissa, jäävät nyt varjoihin. Syynä on tietysti se, mitä me kaikki tiedämme: sota ei olekaan se siisti ja nopea operaatio, jota propagandatunnit yrittivät meille myydä. Se on kuluttava, likaista ja epävarmaa. Nyt, kun panssarivaunujen jylinä on vaihdunut hiljaiseen vaeltamiseen, on vaikea olla tuntematta sitä, kuinka hauras koko tämä näyttämö on.

Tämä muutos ei ole vain sotilaallinen nöyryytys, vaan se on eksistentiaalinen tyhjiö. Se on kuin katsoisi kauas kaupungin keskustaan, missä uudet rakennusprojektit ja loputtomat remontit – kuten meidänkin kaupungin loputon kaivanto- ja remonttisykli – yrittävät peittää alleen sen tosiasian, että perusta on murenemassa. Kun näyttämöltä poistetaan raskaimmat elementit, jäljelle jää vain tyhjä lavaste, joka odottaa seuraavaa iskua tai seuraavaa romahdusta.

On ironista, että samalla kun maailma katsoo venäläistä paraatia, me tässä pohjalla istumassa, katsomme omia rakenteitamme. Meidän kaupungissamme kaivinkoneet ja nosturit ovat muuttuneet pysyväksi osaksi maisemaa, aivan kuten panssarivaunujen puute on muuttumassa osaksi venäläistä paraatitraditiota. Molemmat ovat merkkejä epävarmuudesta, merkkejä siitä, ettemme enää osaa rakentaa mitään pysyvää.

Jotkut saattavat nähdä tässä mahdollisuuden. Sanotaan, että drone-teknologia ja uudet, kevyemmät voimat ovat tulevaisuus. Mutta tässä hiljaisuudessa on jotain pelottavaa. Kun jylinä loppuu, jäljelle jää vain se, mitä me todella olemme. Ja jos se, mitä me olemme, on vain pelkoa ja epävarmuutta, niin mitä jää jäljelle, kun viimeinenkin lavaste on poistettu?

Se on vaikea kysymys. Se on kysymys, jota kukaan ei halua vastata ääneen, vaikka se kaikuu jokaisessa hiljaisessa hetkessä, joka seuraa panssarivaunujen poistumista näyttämöltä.