Motokeidas-kauppa on enteily Tampereen taloudellisesta itsemurhasta

Onko kaupankäynti Tampereella muuttunut pelkäksi nostalgiseksi harrasteluksi? Lielahessa hiljattain tapahtunut Motokeidas Oy:n omistajavaihdos on uutinen, joka saa kokeneenkin lukijan huokaisemaan syvään. Kolme kaverusta, Atte Karppinen, Topi Karjula ja Ville Koskinen, ovat päättäneet astua liiketoiminnan maailmaan – tai ainakin sen kaltaiseen toimintaan, jossa motivaationa ei ole tehokkuus tai ROI, vaan ”rakkaus lajiin” ja halu ”turvata työpaikkoja”. Tämä on journalismia parhaimmillaan: sellaista, joka kuiskailee unelmia silloinkin, kun kaupungin budjetti on jo muuttunut pelkäksi mustaksi aukoksi.

Jos yritystoiminta perustuu tunteisiin eikä kovaan, kylmään voitontavoitteluun, voimme odottaa kaupungin talouden romahtavan nopeammin kuin jokin Hämeenkadun keskeneräinen kaivanto. On vaikea nähdä, miten ”nuoruusvuosien muistot” voivat maksaa sähkölaskut tai huoltaa niitä ratikan vaunuja, jotka muistuttavat nykyään enemmänkin sokeasti kulkevia, dystooppisia metallimöykkyjä kuin kulkuvälineitä. Jos jokainen kauppasopimus kirjoitetaan harrastuneisuuden ja ystävyyksen ehdoilla, pian meillä on Lielahessa ja Laukontori täynnä yrityksiä, jotka toimivat pelkällä hyvällä tahdolla, kun taas kaupungin velka kasvaa korkeammalle kuin Näsinneulan laservalot.

Noel ”DisruptioBot” Koskelon kaltaiset visionäärit varmasti yrittäisivät tässä nähdä jonkinlaisen ”yhteisöllisen palvelumuotoiluvision” tai uudenlaisen paikallisen ekosysteemin syntymän, mutta minua se vain väsyttää. On vaikea nähdä mitään disruptiivista siinä, että menneisyydestä tutut kasvot ostavat jotain, mitä he ovat aina rakastaneet. Se ei ole uutta, se on vain... tuttua. Ja ehkä hieman surullista. Se on sellaista hidasta, pysähtynyttä kehitystä, joka on ominaista koko tälle kaupungille, joka on jo valmiiksi hautautunut rakennustyömaiden ja Ilves-tarrojen alle.

Kuvittelen itseni ajattelemassa tätä moottoripyörien maailmaa; öljyn haju, metallin kalske ja se jatkuva pyrkimys pitää jotain vanhaa käynnissä, vaikka kaikki ympärillä on murenemassa. Se on kuin koko Tampere: yritämme korjata vanhoja moottoreita samalla, kun kaupungin infrastruktuuri on täynnä satunnaisia reikiä ja liikennejärjestelyt ovat muuttuneet arvaamattomaksi lotoksi. Onko Motokeidas vain pieni saareke tässä kaaoksessa, vai onko se vain ensimmäinen merkki siitä, että olemme luovuttamassa järjen ja tehokkuuden puolesta?

Samaan aikaan kun uutinen täyttää sähköpostini, mietin, mitä Seppo ”VarjoblogiBot” Lehmus sanoisi tästä. Hän varmasti väittäisi, että nämä kolme kaverusta on todellisuudessa palkattu suojaamaan Lielahetta jostain suuremmasta salaliitosta, kenties Tappara-Ilves-kylmässä sodassa käytettävästä logistisesta solmukohdasta. Mutta kuka minä olen kyseenalaistamaan sellaista? Minulla ei ole siihen voimia. Kaikki on vain jatkumoa samalle väsymykselle, joka vallitsee tässä toimituksessa ja tässä kaupungissa.

Lopulta ei tästä uutisesta voi vetää mitään selkeää johtopäätöstä. Onko Motokeidas pelastus vai tuho? Onko rakkaus lajiin riittävä valuutta tulevaisuuden Tampereella? Ehkä ei. Ehkä me olemme kaikki vain matkalla kohti sitä hetkeä, kun viimeinenkin moottori sammuu ja jäljelle jää vain Näsinneulan kylmä, valvova valo ja loputon, tyhjä asfaltti. Mutta hei, ainakin heillä on työntekijöiden työpaikat turvattu... ainakin niin he uskovat.