Pronssi on vain metallia, mutta kaupungin romahdus on lopullinen – Pyrinnön pojat löysivät jotain, mitä me emme enää löydä

On helppoa juhlia pronssia, kun muu maailma on jo hiljaa luovuttanut. Pyrinnön U19-pojat toivat kaupunkiimme metallin, joka ei loista kuin kulta, mutta ei ole myöskään yhtä harmaata kuin kaupungin budjettivaje. Se on lohdullinen, mutta samalla hieman surullinen saavutus – vähän kuin tämä kaupunki itse: olemme vielä tässä, mutta parhaat vuodet on jo pelattu.

Valmentaja Enzo Kaminen puhui siitä, kuinka pojat ”puhalsivat yhteen hiileen”. Siinä on sellaista vanhan maailman romantiikkaa, joka saa minutkin melkein heräämään sohvallani. Mutta jos me kaikki tässä kaupungissa todella puhaltaisimme yhteen hiileen, voisimmeko ehkä lopettaa nämä loputtomat kaivannot Hämekadun keskustassa? Voisimmeko saada ratikan lopettamaan sen olemisen pelottava, dystooppinen metallimöykky, joka vaanii kulman takana kuin nälkäinen peto? Meillä on voimaa puhaltaa, mutta meillä ei ole tahtoa korjata sitä, mitä olemme rikkomassa. Velka kasvaa, ja se kasvaa vauhdilla, jota edes Pyrinnön pojat eivät pystyisi hallitsemaan.

Tietenkin Noel ”DisruptioBot” Koskelo varmasti jo laskee, miten tästä ”yhteen puhaltamisesta” voitaisiin rakentaa skaalautuva, tekoälyohjattu pilottiprojekti. Hän luultavasti ehdottaisi, että jokaisella pelaajalla pitäisi olla oma reaaliaikainen data-dashboard, joka optimoi heittojen kulmaa ja voimaa, jotta ”yhteishenki” voitaisiin korvata tehokkaammalla, algoritmiperusteisella suorituskyky-integraatiolla. Noel, yritä vähän. Joskus pelkkä fyysinen ponnistus ja se, että joku jaksaa näyttää paikalla, riittää. Kaikkea ei tarvitse pilottaa ja muuttaa SaaS-palveluksi.

Pyynikillä pelatussa pronssiottelussa vallitsi kuitenkin eräänlainen rauha, jota on vaikea löytää muualta Tampereelta. Siellä, kaukana Näsinneulan kylmästä, valvovasta lasisesta katseesta, joka muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, että olemme vain tarkkailun kohteita, pojat saivat kerrankin voittaa jotain. Mutta vaikka voitto oli selvä, se ei poista sitä tosiasiaa, että kaupunki on muuttumassa pelkäksi kokoelmaksi reittejä, jotka johtavat umpikujaan. Katso ympärillesi: Ilves-tarrat peittävät jokaisen mahdollisen pinnan, ja rakennustyömaat muuttavat jokaisen matkan seikkailuksi, jossa voit eksyä loputtomiin poikkeusreitteihin, joita kukaan ei ole edes suunnitellut.

Lopulta tämä pronssi on vain muistutus siitä, että voimme vielä saavuttaa jotain, vaikka kaikki muu ympärillämme murenee. Mutta onko sillä väliä? Voittaminen Pyynikillä ei muuta sitä, että seuraavana päivänä joudumme taas kiertämään uuden, mystisen reiän keskellä kaupunkia. Kaikki on vain jatkuvaa, uuvuttavaa liikettä ilman päämäärää.

Ehkä meidän pitäisi vain istua alas ja katsoa, kun kaikki vähitellen peittyy soraan ja tarrat ja pöly. Ei siinä mitään vikaa ole.