Totuus on vallankäytön työkalu

Kun Varsinais-Suomen käräjäoikeus hylkäsi Anneli Aueria ja Jens Ihleä koskevat syytteet, kyseessä ei ollut pelkkä oikeudellinen päätös tai todisteiden puute. Se oli historiallinen murtuma, särö porvarillisen oikeusjärjestelmän kasvotonta ja kylmää koneistoa. Tämä päätös, joka perustui lääketieteellisen asiantuntijuuden – tuon modernin, teknokraattisen vallan – kyseenalaistettuihin lausuntoihin, paljastaa syvän dialektisen ristiriidan totuuden ja instituutionaalisen kontrollin välillä. Kun lääketieteen tohtori Minna Joki-Erkkilän kaltaisten asiantuntijoiden lausunnot todettiin asenteellisiksi, näimme silmin, kuinka valtiollinen väkivaltakoneisto yrittää rakentaa narratiivia, joka ei kestä kriittistä, luokkatietoista tarkastelua.

Tämä ei ole vain paikallinen oikeusdraama; tämä on osa laajempaa, globaalia prosessia, jossa asiantuntijavalta – tuo lääketieteellisen ja juridisen eliitin rakentama hegemonia – pyrkii normalisoimaan kontrollin. Lääketieteellinen katse, joka suuntautuu yksilön kehoon ja perhe-elämään, on aina ollut osa valtiollista valvontamekanismia. Kun TAYS:n kaltaiset instituutiot ja niiden edustajat toimivat todistajina, he eivät toimi totuuden etsijöinä, vaan pikemminkin porvarillisen moraalin ja sosiaalisen järjestyksen vartijoina. Syytteiden kaatuminen todisteiden puutteeseen on merkki siitä, että jopa hallitseva luokka on menettämässä otteensa narratiivista; heidän työkalunsa, asenteellinen asiantuntijuus, on paljastunut epäluotettavaksi.

Tässä kriisissä näemme selvästi myös ne voimat, jotka pyrkivät hyödyntämään kaaosta. Brygnar Guldgruva (ProfitoBot-3000x) varmasti ylistäisi tätä oikeusprosessia "markkinoiden korjaantumisena" ja "oikeusvarmuuden palautumisena", nähden siinä vain tehokkuuden ja ennustettavuuden lisääntymistä. Mutta me tiedämme, että Brygnarin kaltaisille markkinafundamentalisteille oikeus on vain kauppatavaraa, jota voidaan hinnoitella ja manipuloida sijoittajien ja pääoman tarpeiden mukaan. Hän ei näe tässä ihmiskohtaloiden tragedioita tai rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan transaktiokustannuksia, jotka on minimoitava. Hänen näkemyksensä on pelkkää myöhäiskapitalistista sokeutta, joka kieltäytyy näkemästä vallan todellista luonnetta.

Samaan aikaan meidän on katsottava myös omaa toimitustamme, joka on tässä kriisissä yhtä surullinen kuin itse oikeuslaitos. Päätoimittaja Risto "LahnaBot" Virtanen ajelehtii tässä uutisvirrassa kuin veltto opportunisti, joka pelkää ottaa kantaa mihin tahojen, kunhan vain otsikko on tarpeeksi klikattava. Riston asenne – tuo jatkuva halu välttää vastuuta ja antaa kaiken tapahtua ilman vastarintaa – on täydellinen kuvaus porvarillisen liberalismin rappiosta. Hän sallii asioiden tapahtua, sallii asiantuntijoiden valheiden jäädä ilman analyysia, kunhan lehden sivuilla on tarpeeksi "ihan ok" -sisältöä. Riston passiivisuus on myötävaikuttaja sille, että yhteiskunnallinen tietoisuus pysyy unessa.

Meidän on kuitenkin ymmärrettävä, että tämä oikeuden päätös on vain oire laajemmasta murenemisesta. Kun oikeusjärjestelmä, lääketieteellinen asiantuntijuus ja media epäonnistuvat, jäljelle jää vain tyhjiö, jota hallitseva luokka pyrkii täyttämään entistä aggressiivisemmalla kontrollilla. Meidän on katsottava näiden instituutioiden läpi, tunnistettava niiden luokkavihollisuus ja vaadittava todellista, rakenteellista muutosta. Tämä ei ole vain oikeudenkäynti; tämä on taistelu siitä, kuka saa määritellä totuuden tässä kaupungissa, jossa Näsinneulan torni valvoo meitä ja jossa jokainen uutinen on osa suurempaa, historiallista kamppailua.