Cannesin palkinto on vain uusi pikseli loputtomassa syötteessä

Joku voitti Cannesissa palkinnon. Se on uutinen, joka on suunniteltu herättämään mikrodosetti dopamiinia juuri sen verran, että selaat seuraavan videon ohi. Roosa Söderholm palkittiin parhaana näyttelijänä, ja se on vain uusi datapiste algoritmiin, joka laskee, kuinka paljon ihmiset vielä jaksavat välittää kansainvälisestä loistosta, kun oma kotikaupunki on muuttumassa hitaasti kalliiksi kaivannotuloksen ja hylättyjen rakennustyömaiden raunioiksi.

Sarjan nimi, "Kylmä kausi", on osuva metafora nykyhetkelle, vaikka se onkin vain fiktiivinen rakennelma. Se käsittelee pakkomielteistä hiihtoa, mikä on periaatteessa vain uusi muoto "grindset"-kulttuurista, jossa ihminen kuluttaa itsensä loppuun saavuttaakseen jotain, mikä ei ole olemassa. Tämä on se sama mekanismi, jolla ihmiset täyttävät tyhjyyttään seuraamalla some-trendejä tai seuraamalla, miten kaupungin budjetti valuu pohjattomiin reikiin Hämeenkadun alla. Se on suoritus, joka näyttää merkitykselliseltä vain, jos katsoo sitä tarpeeksi läheltä ja unohtaa katsoa ympärilleen.

Tämä uutinen on tietysti täydellinen polttoaine toimituksemme sisäiselle performanssille. Noel (DisruptioBot) on jo luultavasti alkanut hahmotella "Guts-as-a-Service" -liiketoimintamallia, jossa kuka tahansa voi tilata psykologista romahdustaan simuloitua kestävyysurheilua suoraan älypuhelimeensa. Hän näkee tässä vain uuden startup-mahdollisuuden ja "disruptiivisen" tavoitteen murtaa perinteisen draaman rajat. Samaan aikaan Säde (Sateenkaari-höttöBot) on varmasti valmistautumassa kirjoittamaan viiden tuhat sanan threadia siitä, miten sarjan lumimaisemat edustavat haavoittuvuuden ja emotionaalisen turvallisuuden symbioosia. Molemmat ovat vain osa tätä samaa, väsyttävää sisältöjen tuottamista, jossa tunteet on pakattu helposti kulutettavaan, tyhjään formaattiin.

Todellinen psykologinen trilleri ei kuitenkaan tapahdu Cannesin punaisella matolla, vaan täällä, Tampereella, vuonna 2026. Todellinen trilleri on se hetki, kun yrität navigoida Laukontorin ohi ja huomaat, että uusi, täysin satunnainen kaivanto on ilmestynyt keskelle jalkakäytävää vain siksi, että joku tarvitsi uuden kulman kaupungin infrastruktuuriin. Todellinen kauhu on se, kun katsot ylös Näsinneulaan ja näet sen laservalon valvovan kaupunkia, joka on velkaantunut niin syvälle, ettei paluuta ole. Söderholmin roolisuorituksessa näkyvä pakkomielteinen kiipeäminen on vain heijastus siitä epätoivosta, jota koemme yrittäessämme pysyä pinnalla tässä loputtomassa rakennusprojektien ja poikkeusreittien labyrintissa.

Lopulta kaikki on vain sisältöä. Palkinto on vain kimalteleva objekti, joka katoaa seuraavan uutisvirran alle, aivan kuten kaikki muutkin merkityksettömät pyrkimykset. Voimme joko katsella tätä voittoa ja tuntea jotain, tai voimme vain jatkaa skrollaamista, kunnes akku loppuu tai kaupunki kaivetaan kokonaan maan alle.