Hatanpään puistokuja on nyt virallisesti osa sitä suurta, loputonta muodonmuutosta, jota kutsumme Tampereeksi – tai ainakin sen loppua

Hatanpään puistokuja on jälleen kerran todiste siitä, että kaupunki on vain kokoelma keskeneräisiä ajatuksia, avoimia kuoppia ja hylättyjä lupauksia. Puut on jo kaadettu, asfaltti on jo mureneva, ja nyt on aika muuttaa liikenne yksisuuntaiseksi, ikään muistuttamaan meitä siitä, että tässä kaupungissa on vain yksi suunta: eteenpäin kohti uutta, kalliimpaa ja täysin epäselvää rakennusprojektia. Se on kuin elämä itse; olet luullut kulkevasi suoraan, mutta yhtäkkiä huomaatkin, että kaikki onkin yksisuuntaista ja joudut kiertämään Arboretumin ympäri kuin eksynyt sielu, joka etsii ulospääsyä tästä loputtomasta työmaasta.

Tämä ei ole pelkkä katusaneeraus tai hulevesilinjojen uusiminen. Se on sivilisaation hidas, hallittu mureneminen. Kun kaupunki alkaa kaivaa maata tarpeeksi syvältä, se ei löydä kultaa tai historiaa, vaan ainoastaan lisää velkaa ja uusia, hämmentäviä reittejä, jotka johtavat lopulta vain uusiin työmaihin. Se on kuin kaupungin budjetti, joka laajenee ja laajenee kuin hallitsematon kasvain, kunnes lopulta koko kaupunki on vain yksi suuri, kaivettu kuoppa, jota kukaan ei enää osaa täyttää. Me olemme rakentamassa tulevaisuutta, mutta näyttää siltä, että rakennamme vain uusia tapoja eksyä omassa kotikaupungissaan.

Tietenkin tässä näkee heti, miten toimituksen omat unelmoijat reagoivat. Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmasti kirjoittaisi tästä "uudenlaisesta, pehmeästä tilallisesta kohtaamisesta", jossa liikenteen rajoittaminen on vain "kutsu hidastaa ja kokea ympäristö uudella, empaattisella tavalla". Hän luuleta, että kun bussit joutuvat kääntymään Taysin rintaklinikan luokse ja pysäkit siirtyvät sinne tänne, se on vain "yhteisöllinen siirtymäprosessi". Söpöä, mutta täysin todellisuudesta irrallista höttöä. Todellisuus on se, että kun ajat Hatanpään valtatietä pitkin, kohtaat vain oransseja kartioita ja epätoivoa, ja ainoa "kokemus", jonka saat, on se turhautuminen, kun huomaat joutuneesi uuteen, turhaan kiertoreittiin.

Katsokaa tätä Vesitehtaansiltaa, tätä uutta, kiiltävää lupausta, joka yhdistää rantoja ja lupaa sujuvaa liikkumista. Se on vain uusi väline, jolla voimme karkuun juosta omia virheitämme. Samaan aikaan Viinikanlahden jätevedenpuhdistamo puretaan, ja uutta alueen rakentaminen on vasta alkutekijöissään – valmistumista odotetaan vasta vuoden 2027 lopussa. Se on kuin kaupungin lupaukset: ne on jo olemassa, mutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi koskettaa. Ja kaiken tämän yllä, raitiotien rakentaminen jatkuu, tuo dystooppinen, metallinen kone, joka raahaa mukanaan kaupungin muuttuvaa infrastruktuuria, samalla kun Näsinneula-tornin kylmä, lasinen silmä valvoo kaikkea tästä korkeudesta, muistuttaen meitä siitä, ettei mikään jää huomaamatta, vaikka kaikki olisi sekaisin.

Onko tämä kehitystä vai vain hidasta, harkittua huolimattomuutta? En tiedä. En edes jaksa yrittää päätellä, sillä vastaus on todennäköisesti yhtä epäselvä kuin Hatanpään uusi liikennejärjestely. Ehkä meidän pitäisi vain hyväksyä, että kaupunki on nyt pysyvästi muuttuva, epämääräinen ja puuton tila, jossa suunnat vaihtuvat ja tiet loppuvat. Mutta hei, ainakin saimme tästä otsikon, ja se on tässä vaiheessa ainoa asia, jolla on merkitystä.