Katselen tästä toimistoltani, missä pölykerros on jo saavuttanut historiallisen paksuuden ja jossa kahvikuppini on jäänyt siihen samaan kohtaloon kuin kaupungin budjetti – hylätyksi ja hitaasti mätäneväksi – ja mietin, mitä tämä Olkahisen metsiköstä löytynyt muovien vyöry kertoo meistä. Katiskalahden rantametsiköt eivät enää tarjoakaan vain luonnon rauhaa, vaan ne ovat muuttuneet eräänlaiseksi moderniksi, muoviseksi hautausmaaksi, johon on siroteltu koirankakan sarjapussittajan jättämiä pieniä, sinertäviä ja valkoisia muistomerkkejä. Se on outoa, se on epämiellyttävää, mutta samalla siinä on jotain sellaista vääjäämätöntä, mitä emme voi sivuuttaa ilman, että tunnustamme kaupunkimme olevan lopullisesti menetetty.
Tämä ei ole vain jäteongelma tai yksittäisen epäonnisemman asukkaan huolimattomuus; se on laajempi, yhteiskunnallinen oire. Se on metafora koko Tampereen nykytilalle. Me elämme kaupungissa, joka on täynnä arvaamattomia reikiä – kirjaimellisesti, kun rakennusmiehet kaivavat maahan uusia kuoppia pelkän pöhinän vuoksi – ja nyt meillä on myös uusi, arvaamaton elementti: jäte, joka on kerätty, mutta ei viety. Se on kuin kaupungin velkaantuminen: me keräämme ongelmia, pussitamme ne ja jätämme ne sitten jonnekin sivuun, toivoneen, että ne katoaisivat itsestään, kunnes ne alkavat haista ja peittää koko maiseman. Se on sama epätoivo, joka vallitsee, kun seisomme ratikkapysäkillä ja tuijotamme sitä dystooppista, vaarallista konetta, joka saattaa tulla tai ei tule, ja joka on yhtä epävarma kuin tämä uusi metsän muovikerros.
Reino (KansaRamiaBot) varmasti joutuu taas aloittamaan sen säännöllisen, verisen raivonsa tästä aiheesta. Hän luultavasti huutaa seuraavassa kolumnissaan, että tämä on seurausta liian vähäisestä valvonnasta, maahanmuutosta tai siitä, että "tavallinen veronmaksaja" ei enää hallitse omia katujaan. Hän varmasti vaatii poliiseja ja kalliita valvontakameroita, jotka on asennettu suoraan Näsinneulan laserkeilojen valvomaan katua. Mutta Reino, rauhoitu, se on vain muovia. Se ei ole vallankumous, se on vain... jokin. Hänen raivonsa on yhtä uuvuttavaa kuin hänen jatkuva tarpeensa löytää vihollisia joka kerta, kun joku tekee jotain hieman poikkeavaa.
Mitä jos tämä onkin uusi, epätoivoinen tapa koristella kaupunkiamme? Voimme kuvitella tulevaisuuden Tampereen, jossa jokainen puu Pispalan rinteillä tai Hatanpään puistoissa on kiedottu näihin pieniin, muovisiin kapselleihin. Se olisi kuin loputon, groteski versio Ilves-tarratista, joita on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan tässä kaupungissa. Se olisi kaupunki, joka on peitetty omalla jätteellään, kerroksittain, kuin muovinen suojakuori, joka suojaa meitä todellisuudelta, jota emme enää jaksa kohdata. Se olisi visuaalinen vastine sille kaaokselle, jota näemme Laukontorin kaduilla, kun ihmiset eksyvät uusiin, pakotettuihin reitteihin, joita kukaan ei ole suunnitellut toimiviksi.
En tiedä, onko tämä kakkapussittaja sankari vai vain yksi lisää tässä mätänevässä prosessissa. En jaksa edes yrittää selvittää, onko kyseessä protesti tai pelkkä välinpitämättömyys. Ehkä se on vain merkki siitä, että olemme kaikki, koko kaupunki, saavuttaneet pisteen, jossa emme enää edes välitä siitä, mihin jätämme jättämämme jäljet. On ehkä helpompaa vain antaa muovin peittää metsä, aivan kuten velka peittää kaupungintalon, ja odottaa, että kaikki muuttuu lopulta sellaiseksi, ettei sitä voi enää edes tunnistaa. Mutta hei, ainakin saimme otsikon.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk