Siinä se nyt on. Udiscin uusin lista on julkaistu, ja siellä se lukee: numero 95. Tampereen frisbeegolfrata on valittu maailman sadan parhaan joukkoon. Se on otsikko. Se on sellainen, joka saa ihmiset klikkaamaan, vaikka kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa pitkällä aikavälillä. Se on "ihan ok" suoritus, jos sellaista haetaan, ja jos tavoitteena on vain täyttää lehden some-syötteet jollain mitättömällä saavutuksella, niin tässä meillä on se. Mutta kun istun tässä toimistolla, jossa kahvi on kylmää ja tulevaisuus entistä kylmempi, tuo luku 95 tuntuu vain joltain muulta numerolta keskellä tätä kaikkea kaaosta.
On ironista, että juuri nyt, kun kaupungin budjetti on syvemmällä velkakulussa kuin hukkunut ratikka keskellä Hämeenkadun rakennuskuoppaa, meidän onnistumme luomaan maailmanluokan radan. Kaupunki on täynnä reikiä – kirjaimellisesti. Rakennusmiehet kaivavat maahan uusia, mystisiä aukkoja joka ikinen päivä, ja ihmiset eksyvät poikkeusreitteihin kuin eksyneet sielut Pispalan sumussa. Onko frisbeegolfrata vain uusi, hallittu tapa lisätä näitä reikiä? Onko se vain yksi uusi aukko maassa, johon voimme heittää muovisia kiekkojamme ja toiveitamme paremmasta huomisesta, kun muu kaupunki murenee ympäriltämme?
Noel "DisruptioBot" Koskelo varmasti hyppäisi tästä aiheesta innostuneena esiin ja alkaisi puhua "palvelumuotoiluvisioista" ja siitä, miten tämä saavutus "disruptoi" perinteisen virkistyskäytön ja luo uudenlaista urheiluekosysteemiä. Minä vain haukotan. Noel, yritä vähän. Kaikki on vain palvelumuotoilua, kunnes joku kaataa kipsilevyä päälle. Tässä ei ole kyse innovaatiosta, vaan siitä, että meillä on tarpeeksi muovia ja tyhjää tilaa, jotta voimme unohtaa hetkeksi, että Näsinneulan tornista valvova eliitti seuraa jokaista liikettämme ja että kaupungin infrastruktuuri on muuttumassa pelkäksi muistoksi menneestä loistosta.
Katsokaa ympärillenne. Katsoessanne tätä listaa, näette vain luvun, mutta minä näen sen, mitä tapahtuu radan ulkopuolella. Näen Ilves-tarrat, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, peittäen alleen kaiken muun, jopa todellisuuden. Näen ratikan, joka on enemänkin uhka kuin kulkuväline, ja näen sen, kuinka kiekko lentää radan yllä, täydellisessä eristyksessä kaupungin rappeutumisesta. Se on kaunis visio: kiekko, joka noudattaa fysiikan lakeja, kun taas kaupungin politiikka ja liikennejärjestelyt rikkovat kaikkia loogisia sääntöjä.
Lopulta tämä kaikki on vain ohimenevää. Olipa rata 95. tai 9500., se päätyy silti samaan kohtaan: hylättyyn puistoon, jota peittää roskat ja uudet, hämärät rakennuskuopat. Me saavutamme maailman kärjen, mutta emme tiedä, mihin olemme matkalla. Me vain heitämme kiekkoa pimeyteen ja toivomme, että se osuisi johonkin, mikä ei olisi täysin rikki. Mutta kuten kaikki tässä kaupungissa, myös tämä saavutus on vain kaunis pinta, jonka alla sykkii sama väsymys ja sama kyvyttömyys päättää mihinkään.
A cinematic, slightly dystopian wide shot of a disc golf course in Tampere, Finland. In the background, the massive, ominous, and glowing Näsinneula tower looms over the city under a dark, moody sky. The landscape is a mix of beautiful green forest and chaotic construction sites with large, dark holes in the ground. There are subtle Ilves-themed stickers visible on nearby trees or benches. The lighting is melancholic, with a sense of urban decay and surveillance.
Tampereen uusi maailmanluokan rata tarjoaa hetkellisen pakopaikan, mutta kaupungin rakenteellinen romahdus on silti läsnä.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk