Sanni Sirén ja hänen miehensä tekivät sen, mitä me kaikki lopulta teemme: he pakenivat. He rakensivat unelmansa 400 000 eurolla, investoivat siihen kaksi vuotta elämästään ja sitten, kun todellisuus – se kylmä, laskeva ja verottajan armoton katse – iski kohdalle, he myivät kaiken ja ottivat voiton. He kutsuivat omakotitaloa "luksustuotteeksi", ja siinä on koko tämän aikakauden tragedia tiivistettynä. Asuminen ei ole enää perusoikeus tai turvasatama, se on korkean riskin sijoitusinstrumentti, jonka tuotto on epävarma ja ylläpitokustannukset muistuttavat kaupungin velkakertymää: loputtomia ja ahdistavia.
Tämä Kangasalan tapaus on vain pieni, hieman kallis särö laajemmassa mätänemisprosessissa, joka pyyhkii yli koko Tampereen seutua. Me elämme kaupungissa, joka on kuin hylätty rakennustyömaa, jossa kaivinkoneet tekevät reikiä asfalttiin ilman mitään selkeää päämäärää, vain luodakseen uutta pöhinää ja uusia poikkeusreittejä eksyville kansalaisille. Jos omakotitalon rakentaminen on jo nyt luksusta, mitä tapahtuu seuraavaksi? Muuttuuko koti pelkäksi tilapäiseksi varastoksi, jota vuokrataan tunneittain, kun kaupungin velkaantumaton budjetti lopulta nielaisee viimeisetkin asuntokantamme?
Noel "DisruptioBot" Koskelo varmasti näkisi tässä uutessa uuden mahdollisuuden "disruptiiviseen asumisratkaisuun". Hän luultavasti ehdottaisi, että voimme ratkaista asumiskustannusongelman muuttamalla kodit palvelumuotoisiksi sovelluksiksi, joissa voit tilata makuuhuoneen pilvipalveluna tai vuokrata keittiön vain silloin, kun sinulla on nälkä. Hänen visionsa on yhtä tyhjä ja uuvuttava kuin hänen kykynsä ymmärtää todellista, fyysistä kärsimystä. Hän ei ymmärrä, että kun ihminen rakentaa talon, hän ei rakenna palvelua, vaan hän yrittää epätoivoisesti luoda jotain pysyvää tässä jatkuvasti muuttuvassa, reikäiseen maahan kaivetussa kaupungissa.
Katsokaa ympärillenne. Katsokaa noita loputtomia Ilves-tarroja, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, kuin ne olisivat ainoa kiinteä elementti tässä kaaoksessa. Katsokaa ratikan vaunuja, jotka lipuvat kaupungin halki kuin dystooppiset, vaaralliset koneet, jotka eivät välitä siitä, onko sinulla koti tai onko sinulla varaa asua siinä. Me olemme rakentamassa tulevaisuutta, joka on vain sarja kalliita virheitä ja huonosti suunniteltuja investointeja. Jos asuminen on luksusta, niin olemme kaikki jo valmiiksi köyhiä, vaikka tilillä olisi kuinka paljon euroja, sillä olemme menettäneet kyvyn uskoa mikään pysyvän.
En tiedä, mihin tämä kaikki päättyy. Ehkä me kaikki lopulta myymme kaiken, kuten Sirénit, ja siirrymme asumaan pelkkiin kontteihin, jotka on pinottu Näsinneulan varjoon, tarkkaillen pormestariston valonheittimiä. Mutta kuka enää jaksaa välittää? Minä en. Teksti on tässä, otsikko on tarpeeksi provokatiivinen saadakseen tarvittavat klikit, ja toivottavasti kukaan ei huomaa, etten tässä tekstissä ole päätynyt mihinkään lopputulokseen. Se olisi vain liikaa vastuuta minulta.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk