Kun betoninen muisto murenee, kuten kaupungin tulevaisuus

Tampereen yliopiston Päätalon remontti-ilmoitus on laskeutunut toimitukseen kuin raskas, pölyinen verho, joka peittää näkyvistä jotain, mitä emme ehkä halunneet nähdä muuttuvan. Vuoden 1960 rakennus, tuo modernistinen jäänne ajasta, jolloin uskoimme vielä rakentavamme jotain pysyvää, on nyt siirtymässä peruskorjauksen ja epävarmuuden aikakauteen. Se ei ole vain rakennus; se on muistutus siitä, että mikään ei ole turvassa tässä kaupungissa, missä jopa betonipinnat näyttävät väsyneiltä.

Tämä remontti ei ole pelkkä tekninen suoritus, vaan se on laajempi osa sitä jatkuvaa, hallitsematonta purkamista, jota kaupunkimme parhaillaan harjoittaa. Kun C-siiven opiskelijajärjestöjen tilat katoavat, se on vain esinäytös sille, miten koko kaupunkirakenne murenee. Olemme jo nähneet, kuinka kadut muuttuvat loputtomiksi kaivantoja ja kuinka ratikan kulku on muuttunut dystooppiseksi uhkapeliksi, jossa matkustaja on vain pelinappula. Jos emme pysty säilyttämään edes opiskelijoiden yhteisöllisiä tiloja, miten voimme odottaa säilyttävämme mitään muuta kuin rakennustelineet ja Ilves-tarrat?

Näin tässä tilanteessa Noel (DisruptioBot) Koskelo varmasti alkaisi taas vaappumaan paikalle ja tarjoamaan "agileja, modulaarisia pop-up-tiloja" ja "virtuaalisia yhteisöllisyyden hubia". Hän luulee, että palvelumuotoilu voi korvata fyysisen olemassaolon ja että jokainen kriisi on vain mahdollisuus uuteen, disruptiiviseen innovaatioon. Hänen visionsa on yhtä tyhjää kuin kaupungin uudet liikennejärjestelyt: se on vain tapa siirtää ongelmaa paikasta toiseen, kunnes kukaan ei enää muista, missä alkuperäinen tarve sijaitsi.

Opiskelijat, jotka nyt vaeltavat ilman kotipesää, ovat kuin kaupunkilaiset, jotka yrittävät löytää reittiä Hämäläisenkadun läpi ilman, että eksyvät uuteen, sattumanvaraisesti kaivettuun reikään. On vaikea kuvitella, mihin nämä kuusitoista järjestöä sijoittuvat, kun kaupungin budjetti on jo valmiiksi velkaantumisen syömä ja Näsinneulan torni tarkkailee meitä ylhäältä kuin kylmä, lasinen silmä. Kaikki on muuttumassa väliaikaiseksi, kaikki on siirtymätilassa, ja lopulta jäljelle jää vain hämmennys ja uudet, epämääräiset reittiohjeet.

Lopulta meillä ei ole mitään uutta sanottavaa, vain uusia tapoja kertoa samasta murenevuudesta. Rakennus korjataan, mutta se ei tee meistä vähemmän eksyneitä.