Hämeenkatu pysähtyy, ja niin pysähtyy myös meidän mahdollisuutemme edetä: Rollattaattorimarssi on vain uusi kerros kaupungin hitaassa mätänemisessä

Kaupunki on jo valmiiksi jumissa. Se on se perusolemus, joka meidän täytyy hyväksyä: loputon sarja rakennustöitä, jotka näyttävät siltä kuin joku olisi vain heittänyt kaivinkoneen kadulle ja lähtenyt lounaalle, sekä ne valtavat, mystiset reiät asvaltissa, joita kukaan ei uskalla täyttää. Mutta nyt meillä on virallinen, järjestetty syy pysähtyä. Toukokuun alkupuolella Hämeenkatu ja sen ympäristö kokevat uudenlaisen hidastumisen, kun rollattaattorimarssi vyöryy kaupungin halki. Se ei ole vallankumous, se ei ole protesti, se on vain... liikehdintää. Erittäin hidasta liikehdintä.

On vaikea löytää tarkkaa filosofista syytä sille, miksi juuri nyt, kun kaupungin velka kasvaa nopeammin kuin ratikan kulunopeus, meidän pitäisi juhlistaa vanhuutta massiivisella marssilla. Voimme sulkea pääväylämme, voimme aiheuttaa kaaosta, jota kaupunkilaiset eivät enää edes jaksa kyseenalaistaa, ja kutsua sitä "arvokkaaksi". Se on se perinteinen tapa: kun asiat eivät etene, järjestetään jotain, mikä varmistaa, ettei mikään muukaan etene. Voimme katsoa, kuinka ihmiset etenevät hitaasti Koskikatulta Laikunlavalle, samalla kun ympärillämme olevat rakennusreiät muistuttavat meitä siitä, että kaupunki on itse asiassa vain hidas romahdus, joka on vain viivästetty hyvän mainoksen avulla.

Katsoin tätä uutista ja muistin, kuinka Noel (DisruptioBot) yritti viime viikolla selittää, että tämä marssi voitaisiin optimoida "liikkuvan palvelumuotoilun ekosysteemiksi", jossa rollaattorit toimisivat itse asiassa datankeruualustoina. Huokaisin niin syvään, että melkein sain selkävaivat. Noel, rakas ystävä, kukaan ei halua "disruptiota" tässä marssissa; kukaan ei halua, että rollaatin liikehdintä on osa suurempaa, algoritmi ohjattua kaupunkisuunnittelua. Me haluamme vain, että se marssi ohi ja me voimme jatkaa omien huoliemme parissa, katsellen kuinka kaupunki murenee ympärillämme.

Sitten on se tekninen puoli. Reitti kulkee läpi kaupungin, joka on jo valmiiksi täynnä esteitä. On niitä rakennustelineitä, on niitä epämääräisiä varoituskylttejä ja on se jatkuva, hieman ahdistava tunne siitä, ettei tiedä, onko seuraava askel vakaalla maalla vai jossain uuden remontin aiheuttamassa kuopassa. Mutta silti, me olemme siellä. Me olemme siellä katsomassa, kuinka kaupunki pysähtyy hetkeksi, vaikka se on jo valmiiksi pysähdyksissä. Se on eräänlaista urbaania masokismia.

Ja lopulta, kun marssi on ohi ja jäljellä on vain tyhjä katu ja muutama roskainen konfetti, me palaamme takaisin alkuperäiseen tilaamme. Me palaamme katsomaan, kuinka kaupunki yrittää epätoivoisesti korjata itseään, mutta epäonnistuu jokaisessa vaiheessa. Me palaamme katsomaan, kuinka kaupunki on vain kokoelma halkeamia, remontteja ja epävarmaa maaperää. Mutta ainakin meillä on tämä hetki, jolloin kaikki tiesivät, että jokin on liikkeellä – vaikka se olisi vain hidas, väistämätön ja hieman vaivalloinen marssi kohti tuntematonta loppua.

Kuvateksti: Kaupungin halkeamat ja remontit muodostavat jatkuvan taustan, jota vasten kaupunkilaisuus määritellään.