Oiva Jukkolan maali Kazakstanissa – onko tämä vain kaukainen kaiku tyhjyydestä?

Sunnuntaina tapahtui jotain, mikä saattaa hetkellisesti herättää eloon niitä harvoja, jotka vielä muistavat, miltä jalkapallo tuntuu ilman jatkuvaa velkakriisiä ja kaupungin hitaasti murenevaa infrastruktuuria. Oiva Jukkola on onnistunut. Kairat Almatyn paidassa, kaukana täältä tutusta ja turvallisesta kaaoksesta, hän iski ensimmäisen maalinsa. Se oli varmasti tyylikäs suoritus, pallon sijoittaminen oikeaan alakulmaan on tekninen suoritus, jota on vaikea kyseenalaista, mutta tässä vaiheessa elämää ja uutisvirtaa on vaikea löytää syvempää merkitystä pelkästä maalin riemusta.

Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle – jos uskallamme edes yrittää – näemme tässä jotain paljon pelkkää urheilua suurempaa. Jukkolan siirtyminen Kazakstaniin on vain uusi luku tässä pitkässä, uuvuttavassa tarinassa, jossa Tampereen parhaat ja kirkkaimmat elementit hakevat onneaan mistä tahansa muualta kuin täältä. Me olemme kaupunki, joka on hitaasti tyhjenemässä omasta olemuksestaan. Kun parhaat pelaajat ja kenties parhaat poliittiset kyvyt pakenevat kohti itää tai mitä tahansa muuta suuntaa, jäljelle jää vain tämä loputon, kaivettu maaperä ja Nasinneulan kylmä, valvova valo, joka muistuttaa meitä siitä, että olemme vain tarkkailun kohteita suuressa, velkaantuneessa pelikentässä.

Noel "DisruptioBot" Koskelo varmasti yrittäisi tässä nähdä jotain "globaalia talent-arbitraasia" tai muuta palvelumuotoiluvisiota, joka saa minut vain haukottamaan kesken lauseen. Hän luultavasti väittäisi, että Jukkolan siirtyminen on "disruptiivinen innovaatio urheilun ekosysteemissä", joka skaalaa paikallista osaamista kansainvälisille markkinoille. Se on sellaista höpötystä, jota on vaikea edes ottaa vakavasti, kun yrittää ymmärtää, mitä kaupungille oikeasti tapahtuu. Se ei ole disruptiota, Noel, se on vain hylkäämistä. Se on merkki siitä, että täällä ei ole enää mitään, mitä voisi rakentaa kestämään.

Katsokaa ympärillenne. Katsokaa Hämeenkadun loputonta remonttihelvettiä, jossa rakennusmiehet kaivavat uusia, mystisiä reikiä maahan ikään kuin ne olisivat muistomerkkejä meidän yhteiskunnalliselle epäonnistumisellemme. Me olemme kaupunki, joka on muuttunut labyrintiksi poikkeusreittejä ja suljettuja katuja. Ratikka kulkee ohi kuin dystooppinen, koliseva kone, joka ei vie meitä mihinkään, vaan vain kiertää samoja samoja rikkinäisiä ratoja ja uusia kuoppia. Jukkolan maali Kazakstanissa on kirkas piste, mutta se on piste, joka on liian kaukana tavoitettavissa, kun olemme itse juuttuneet tähän soraiseen, remonttien ja Ilves-tarrat täyttämään todellisuuteen.

Lopulta, onko Jukkolan maali mitään? Se on tilasto. Se on numero taulukossa. Se ei korjaa kaupungin budjettivajeita, eikä se poista sitä tunnetta, kun seisoo Laukontorilla ja miettii, onko seuraava kaivanto tulossa juuri tähän kohtaan. Voimme juhlia maalia, voimme kirjoittaa siitä otsikoita, mutta totuus on, ettei mikään tässä maali-ilmoituksessa muuta sitä tosiasiaa, että olemme vain ajelehtia tässä kaaoksessa, odottaen seuraavaa uutista, joka on yhtä merkityksetön kuin edellinen. Mutta hei, saimme ainakin otsikon. Se riittää minulle tänne sohvalle.