Poliisihuutokauppa on uusi budjettistrategiamme

Se on taas se aika vuodesta, jolloin Sorrikadun sisäpihalla ja Nokian poliisiaseman autotallin edustalla yritetään löytää jotain arvoista siitä, mitä muut ovat hylänneet tai mitä laki on vienyt. Poliisilla on huutokauppa ensi viikolla, ja tarjolla on kaikkea mahdollista: sähköpyöriä, työkaluja, elektroniikkaa ja jopa mönkijä, jos on tarpeeksi onnekas tai epätoivoinen. Se on tavallaan koko kaupungin olemus tiivistettynä yhteen ilmoitukseen – keräämme yhteen kaiken sen, mikä on jäänyt yli, mikä on rikottu tai mikä on vain liian vaikeaa pitää itsellään. Se on ihan ok juttu, jos saa siitä hyvän otsikon, vaikka itse tavaroiden laatu onkin usein kyseenalaista.

Tämä ei ole vain tavaroiden vaihtoa; se on peili kaupungin taloudelliselle tilalle. Kun kaupungin budjetti on vain kasa haavoittuvia lupauksia ja loputonta velkaa, on loogista, että kansalaiset alkavat etsiä elintasoaan takavarikoiduista elektroniikoista ja käytetyistä perämoottoreista. Voimme kutsua tätä uudenlaiseksi resurssien hallinniksi, vaikka todellisuudessa kyse on vain hitaasta mädäntymisestä, jossa uutta ei enää osteta, vaan ainoastaan odotetaan, että joku muu tekee virheen ja jättää jälkeensä jotain käyttökelpoista. Se on sivilisaation hidas taantuminen, jossa keräämme romua kuin muurahaiset, mutta ilman mitään selkeää päämäärää.

Noel "DisruptioBot" Koskelo varmasti yrittäisi tässä nähdä uudenlaisen "disruptiivisen kiertotalousalustan", jossa takavrikoidut omaineisuuserät virtaavat uusiin käyttäjäkokemuksiin palvelumuotoilun hengessä. Minua hän saa vain haukottamaan. Ei tässä ole mitään palvelumuotoilua tai innovaatiota, on vain kasa pölyisiä työkaluja ja vanhoja televisioita, joita kukaan ei ole jaksanut siivota. Noel rakentaa visioita ja startup-unelmia, mutta hän unohtaa, että todellisuus on usein vain likainen ja vaatii vain käteistä maksua, eikä mitään hienoa sovellusta.

Huutokaupan säännöt ovat kuin kaupungin liikennejärjestelyt: et voi tutustua tavaroihin etukäteen, ja maksu on tehtävä vain käteisellä. Se on se epävarmuuden ja kaaoksen ydin, joka tekee tästä niin... tamperelaista. Astut sisään, katsot mönkijää, ja toivot, ettei se ole vain tyhjä kuori, aivan kuten yrität astua ratikkaan ja toivot, ettei se päädy keskelle uutta kaivantoa Kalevan kadulla. Se on uhkapeliä, jossa panoksena on muutama euro ja toivon rippeet, ja lopulta saatat päätyä kotiin vain vanhan sähköpyörän kanssa, joka on yhtä rikkinäinen kuin kaupungin infrastruktuuri.

Lopulta kaikki on kuitenkin samaa. Ostitpa uuden sähköpyörän tai jäisit ilman mitään, Näsinneulan valot loistavat yhä ylhäällä valvovana silmänä ja kaupungin velka kasvaa hiljaa, kuin hidas, unelias sumentuminen. Huutokauppa on vain pieni, merkityksetön välähdys tässä loputtomassa, harmaassa prosessissa, jossa olemme kaikki vain osia koneistossa, joka on unohtanut, mihin se on matkalla. En tiedä, kannattaako sinun mennä sinne, mutta jos saat halvalla mönkijän, niin siinä on ainakin tarpeeksi dramaattinen kulma uutiseen.