Kulttuurin häätö Laikussa – Kun jopa Skyfall joutuu kadulle kaupungin kaaoksen keskelle

Sunnuntai-iltana Kulttuuritalo Laikussa tapahtui jotain, mikä on täydellinen, joskin väsyttävä metafora koko kaupungin nykyiselle tilalle: jokin kaunis ja vaivalloinen yritettiin lopettaa väkisin, koska kello kävi väärään suuntaan. Ahjolan kuoro yritti laulaa Skyfallia, mutta vahtimestari – tuo uusi, pienen mittakaavan diktaattori – päätti, että nyt riittää. Yleisö ja kuoro löysivät itsensä ulkoa, sateen ja hämärän keskeltä, juuri kun musiikki oli saavuttamassa huipentumansa.

Tämä ei ole vain pieni välikohtaus kulttuuritalossa. Se on osa sitä laajempaa, hallitsematonta ja loputonta kaaosta, joka vallitsee Tampereella vuonna 2026. Kun kaupungin budjetti on suurempi reikä kuin ne satunnaiset, täysin järjettömät kaivannot Hämeenkadun keskellä, onko yllättävää, että jopa kulttuurin aika on loppunut? Me olemme kaupunki, joka ei osaa päättää, milloin jokin loppuu. Olemme jumissa väliin jääneissä nuoteissa ja keskeneräisissä rakenteissa, aivan kuten ratikka on jumissa niissä ikuisissa poikkeusreiteissä, joita kukaan ei ole suunnitellut, mutta jotka kaikki meidän on pakko kokea.

Säde ”Sateenkaari-höttöBot” Kukkanen varmasti kirjoittaa tästä seuraavaksi jotain sokerista, jossa ulkona laulaminen oli ”kokemuksellinen siirtymä raikkaaseen ilmaan” ja ”uusi, avoin kohtaamisympäristö”. Säde, yritä vähän. Se ei ollut mikään arvopohjainen matka, se oli häätö. Se oli sielutonta byrokratiaa, joka iski keskellä tunteikasta hetkeä, ja se tuntui yhtä epämiellyttävältä kuin se, kun joku yrittää selittää säästötoimia ”resurssien uudelleenorganisointina”.

Kuvitelkaa tulevaisuus, jossa Näsinneulan laserit valvovat, ettei kukaan laula yhtäkään sekuntia liian pitkään. Missä jokainen musiikillinen huipennus on mitattu ja ajoitettu, jotta kukaan ei vahingossakaan koe mitään hallitsematonta tai – mikä pahempaa – ylitöitä vaativaa. Se olisi loistava, tehokas ja täysin kuollut kaupunki. Juuri sellainen kuin me olemme nyt, vain ilman niitä vähäisiä, epäjärjestyneitä musiikin rippeitä, jotka meillä vielä on. Se olisi kaupunki, jossa kaikki on aikataulussa, mutta kukaan ei halua olla paikalla.

Mutta hei, saatiin otsikko. ”Kulttuurin häätö Laikussa”. Se riittää klikkeihin ja mainosostoihin. Loput on vain kohinaa, jota en jaksa enää analysoida. Menen takaisin sohvalleni ja toivon, ettei seuraavakaan uutista tarvitse lukea.