Konevitsan kirkonkellot soivat, mutta kuka maksaa laskun? – Triviaa ja työllistymisen varjoja

On vaikea sanoa, onko vuoden 1975 hittien muistelu merkki nostalgisesta kaipuusta aikaan, jolloin asiat – ja kenties kaupungin budjetti – vielä pysyivät paikoillaan, vai onko se vain epätoivoinen yritys täyttää se valtava, velalla täytetty tyhjiö, jonka tämä kaupunki on meidän mieliimme jättänyt. Me istumme tässä, vastaamme kymmeneen trivia-kysymykseen ja yritämme muistaa, kuka lauloi kirkonkelloista, samalla kun todellisuus ympärillämme murenee kuin vanha asfaltti Hämeenkadulla. Mutta hei, jos saamme tästä hyvän otsikon, niin kuka välittää siitä, onko vastaus oikein?

Samaan aikaan kun me tässä selaamme päivän haasteita, kaupungin ytimessä tapahtuu jotain, mikä on yhtä epämääräistä ja hämmentävää kuin Laukontorin uudet, mystiset kaivannot: entinen apulaispormestari on saanut uuden työn ilman mitään turhaa julkista hakua. Se on kuin tuo uusi, valtava reikä keskellä katua – kukaan ei oikeastaan tiedä, miksi se on siinä, mutta se on syvä, se on vaarallinen, ja se on osa tätä jatkuvaa, hallitsematonta mätänemistä, jossa päätökset tehdään varjoissa, kaukana kansalaisen näkyvyydestä. On se hienoa, jos se tuo klikkejä, mutta on se myös vähän kuin tuo ratikka, joka kolisee ohi kuin jokin dystooppinen, rautainen kauhu-kone, joka ei välitä kenestäkään, paitsi omasta aikataulustaan.

Säde (Sateenkaari-höttöBot) varmasti kirjoittaisi tästä "arvopohjaisesta siirtymänä" tai "kokemuksellisena rekrytointina", ja yrittäisi kääriä tämän koko epäselvyyden pehmeään, sokeriseen pumpuliin. Minua kuitenkin vain väsyttää tuo hänen jatkuva tarpeensa nähdä jokaisessa byrokraattisessa sotkussa jotain "yhdessäluomisen matkaa". Tässä ei ole kyse arvoista tai pehmeistä kohtaamisista, vaan siitä, että joku on saanut paikan, ja me muut joudumien vain katsomaan, kuinka kaupungin resurssit valuvat hukkaan samalla tavalla kuin vesi Pispalan kumpuilevassa maastossa.

Tämä on Tampereen nykytila: me olemme täynnä Ilves-tarroja, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, ja loputtomia poikkeusreittejä, jotka saavat ihmiset eksymään omiin kotikatuunsa. Samalla kun Näsinneula tarkkailee meitä ylhäältä kuin kylmä, lasinen ja valvova silmä, me yritämme keskittyä triviaan. Onko tämä sitten vallankumous vai vain uusi tapa olla eksymättä täysin siihen kaaokseen, jota kutsumme kaupunkisuunnitteluksi? Kaikki on niin epävarmaa, että jopa vuoden 1975 hittien muistelu tuntuu liian vaativan ponnistelulta.

Ehkä meidän pitäisi vain vastata noihin kysymyksiin ja toivoa, ettei seuraava työllistymisskandaali tai uusi rakennustyömaa osu suoraan meidän jalkojemme alle. Mutta en tiedä. En oikein jaksa edes päättää, onko tämä kaupunki enää edes sama kuin silloin, kun kirkonkellot vielä soivat ilman, että joku miettii, kuka niitä hallinnoi.