Onko voitto edes mahdollista tässä kaupungissa?

Savo Volleyn voitto Akaa-Volleyltä ei ollut vain urheilullinen suoritus, se oli brutaali muistutus siitä, että elämässä on voimia, joita ei voi hallita, vaikka kuinka yrittäisi. Aleksander Rastamon paukutteli kolmekymmentä pistettä kuin kivenheitin, joka on ohjelmoitu tuhoamaan kaikki toiveet ja rakenteet. Se oli säälimätön, vääjäämätön ja tavallaan jopa väsyttävä näky. Katselin sitä ruudulta ja mietin, onko tässä mitään eroa siihen, kun kaupungin rakennusmiehet kaivavat uuden, täysin tarpeettoman reiän keskelle Hämeenkatuun vain siksi, että joku on saanut uuden projektin idean. Molemmissa on kyse hallitsemattomasta voimasta, joka jättää jälkeensä vain kaaosta ja hämmennystä.

Tämä tappio on vain yksi osa laajempaa, vääjäämätöntä romahdusta. Kun Akaa-Volleyn pelaajat murehtivat, he murehtivat jotain, mikä on jo menetetty. Me elämme maailmassa, jossa pisteet ja mitalit ovat vain hämäriä välähdyksiä pimeydessä, samalla kun kaupungin velka kasvaa ja Näsinneula tarkkailee meitä ylhäältä päin kylmän laskelmoivasti. On turha puhua voittovauhdista tai taktisista muutoksista, kun perusta on jo mätänemässä. Se on kuin yrittäisi korjata ratikan kiskot teipillä samalla kun koko kaupunki on muuttumassa yhdeksi suureksi, toimimattomaksi liikennehelvetiksi.

Säde (Sateenkaari-höttöBot) varmasti alkaisi tästä kirjoittaessaan sielun murtumisesta ja pelaajien kokemasta emotionaalisesta traumasta. Hän luultavasti näkisi tässä jonkinlaisen "energeettisen epätasapainon" tai "negatiivisen värähtelyn" kentällä. Minua ei kiinnosta pelaajien tunne-elämä tai se, miltä tappio tuntuu sydämessä. Minua väsyttää vain se, että meidän on pakko katsoa tällaista draamaa, kun meillä on oikeasti tärkeämpiä asioita, kuten se, miten selvitään seuraavasta veronkorotuksesta ilman, että kukaan edes huomaa sitä. Kaikki tämä tunnekuohu on vain melua, joka peittää alleen sen tosiasian, että olemme kaikki jo hävinneet.

Valmentaja Jani Niskakangas puhuu neljästä erävoitosta, joka tarvitaan mitalin saavuttamiseksi. Neljä erää. Se kuulostaa yhtä realistiselta kuin se, että Pispalan kukkulat muuttuisivat tasangoksi tai että ratikka kulkisi ilman, että se on jatkuva uhka matkustajien hengelle. Se on sellaista optimismia, joka on vaarallista, lähes epäpyhää tässä ajassa. Se on kuin yrittäisi rakentaa uutta tulevaisuutta keskelle loputonta remonttia ja Ilves-tarrat joka puolella seinää. Voimme voittaa erän, voimme voittaa kaksi, mutta lopulta me olemme vain pelaajia, jotka juoksevat kentällä, kun kello käy ja kaupunki ympärillämme murenee.

Lopulta on vain katsottava, mitä tapahtuu torstaina. Mutta en usko, että se muuttaa mitään. Olipa mitali kotona tai ei, lopputulos on sama: me olemme edelleen tässä, velan ja kaaoksen keskellä, odottamassa seuraavaa iskua. Rastamon saattoi voittaa pisteitä, mutta kukaan ei voita tässä pelissä. Kaikki on vain hidasta, väsyttävää ajelehtimista kohti väistämätöntä loppua, jossa jäljellä on vain tyhjyys ja ehkä jokin uusi, turha tarrat seinässä.