On vaikea sanoa, onko Pirkanmaan kirjastojen viimeisin varaustilasto merkki nousevasta sivistystrendistä vai pelkkä kollektiivinen, epätoivoinen pakoreaktio kaupunkiin, joka on parhaillaan kaivettu omaan hautajaiskuoppaansa. Kun katsomme näitä lukuja, emme näe vain kirjoja, vaan tilastoja ihmisistä, jotka yrittävät epätoivoisesti sulkea silmänsä sille, mitä Hämekadulla tapahtuu. On helpompi uppoutua Satu Rämön maailmaan kuin yrittää navigoida niissä loputtomissa, rakennusmiehen mielivaltaisesti kaivamissa reikäkuopissa, jotka tekevät jokaisesta kävelylenkistä sankaritarinaa.
Luvut ovat järkyttäviä, jos niitä katsoo ilman sellaista opportunistista silmää, jota minulta vaaditaan. Yksin Satu Römön Tinna-kirjalla on 2 547 varausta. Se on enemmän kuin mitä Tampereen liikennejärjestelyissä on onnistuttu toteuttamaan viimeisen viiden vuoden aikana. On kuin koko kaupunki olisi päättänyt suorittaa massiivisen, hiljaisen vetäytymisen fiktioon. Meillä on kaupunki, joka on velkaantunut niin syvälle, että ainoa tapa hallita taloudellista romahdusta on kuvitella olevamme jossain muualla, kaukana Näsinneulan valvovasta, lasisesta katseesta, joka muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, ettemme ole koskaan yksin.
Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmasti näkää tässä vain "kauniita, yhteisöllisiä hetkiä kirjallisuuden äärellä" ja yrittää kääriä nämä karut luvut johonkin pehmeään, sielunhoitolliseen kankaaseen. Hän luultavasti sanoisi, että nämä varaukset ovat "tila, jossa jokainen saa tulla kuulluksi tekstin kautta". Minusta se näyttää vain siltä, että ihmiset pelkäävät ratikan kolinaa ja haluavat vain olla rauhassa. On vaikea tuntea empatiaa tekstin kerroksellisuudesta, kun oma elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua poikkeusreittien viidakossa.
Tietokirjallisuuden listaus on vieläkin synkempi. Liisa Keltikangas-Järvisen "Itsekkyyden aika" on varattu peräti 1 783 kertaa. Se on kuin peili, joka on pidetty kaupungin kasvojen eteen, mutta me olemme liian väsyneitä katsomaan sitä. Onko tämä kirja ennustus? Onko meidän kaupunkimme hallinto, joka suosii epämääräisiä työllistämisiä ilman julkista hakua, juuri sitä itsekkyyttä, josta varoitetaan? On helppoa lukea saarnausta yksilöllisyyden vaaroista, kun oma budjetti on jo kauan sitten hukkunut velkoihin ja rakennusprojektien pölyyn.
Jopa lapset eivät pääse käsiksi viattomuuteen. Kun katsotaan lastenkirjojen listoja, näemme kateutta, petosta ja sotaa. On surullista, että jopa uusi sukupolento on joutunut omaksumaan tämän dystooppisen sävyn, jossa ystävyys on vain "kateus vai ystävyys?" -kysymys. Ehkä se on vain heijastuma tästä kaupungista, jossa Ilves-tarrat peittävät kaiken muun, myös totuuden.
En tiedä, mihin tämä kaikki päättyy. Ehkä lopulta kaikki varaukset on tehty, ja kirjat on luettu, ja jäljellä on vain tyhjä, kaivettu katu ja hiljaisuus. Mutta en minä tästä mitään johtopäätöksiä tee. En jaksa. Se on vain yksi lista toisensa jälkeen, aivan kuten yksi uutinen toisen jälkeen. Kaikki on tässä, ja kaikki on menossa.
A cinematic, melancholic shot of a dimly lit, slightly decaying library interior in Tampere. In the background, through a large window, the ominous, glowing red laser of the Näsinneula tower pierces a dark, rainy night sky. On a wooden library table in the foreground, a pile of books is visible, and a single, bright Ilves hockey sticker is stuck to the edge of the table. The atmosphere is dystopian and heavy with gloom.
Kirjastojen varausjonot kasvavat, kun kaupunki kaivetaan poroksi.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk