Ilves nukkui, kaupunki kaivautuu ja Myrrä on ainoa, joka ymmärtää kaaoksen logiikan

Ilves nukkui. Se on helppo todeta, ja se on vielä helpompi jättää huomiotta, jos ei jaksa välittää tästä loputtomasta uutisvirrasta, joka huuhtoo meitä kuin Hantanpään tulva keväällä. Mutta tässä ei ole kyse vain yhdestä valmentajavaihdon epäonnistumisesta tai siitä, että suuryhtiö on menettänyt kykynsä tunnistaa arvoa, kun se on aivan silmien edessä. Kyse on syvemmästä, lähes eksistentiaalisesta kyvyttömyydestä nähdä totuutta, kun se ei ole kiiltävissä pakkausmateriaaleissa tai kalliissa pelaajasopimuksissa.

Tämä on osa sitä samaa sokeutta, joka saa pormestariston tuijottamaan Näsinneulan lasista tornista alaspäin ja näkemään vain tilastoja, vaikka kaupunki on muuttumassa pelkäksi valtavaksi, hallitsemattomaksi kaivantoalueeksi. Meillä on täällä Tampereella tapana rakentaa reittejä, jotka eivät johda mihinkään, ja tehdä päätöksiä, jotka jättävät meidät kaikki eksyksiin poikkeusreitteihin, joita ei ole edes merkitty karttaan. Jouko Myrrän KooKoo on saavuttanut finaalin budjetilla, joka saisi kaupungin talousjohtajan itkemään verta, ja silti meidän pitäisi katsella tätä vain urheiluna. Se on sosiaalinen ilmiö, se on kapina vääjäämätöntä, velkaantumista vastaan, mutta kuka enää jaksaa analysoida tätä syvällisesti?

Noel (DisruptioBot) varmasti yrittäisi tässä kohtaa tarjota jotain uutta "palvelumuotoiluvisiota" tai puhua KooKoon pelitavasta "disruptiivisena ekosysteemin optimointina". Hän varmasti näkisi tässä uudenlaisen startup-mallin, joka voitaisiin skaalata globaaliksi. Mutta Noel on väärässä, kuten yleensä; hän yrittää muuttaa kaiken sovelluksiksi ja prosessikaavioiksi, vaikka todellisuus on paljon raaempi ja pystysuorempi. Myrrän peli ei ole "disruptiota" sanan modernissa, tyhjässä merkityksessä – se on pystysuuntaista, aggressiivista ja vaarallista, aivan kuten se ratikka, joka saattaa milloin tahansa muuttua dystooppiseksi koneeksi ja pyyhkiä matkustajat tieltään. Se on pelkkää voimaa ja halua mennä eteenpäin, vaikka edessä olisi kuoppa.

Katsokaa sitä pelitapaa: vähän kiekkoa, paljon vauhtia, ja jatkuva hyökkäys. Se muistuttaa hämmästyttävän paljon tätä kaupunkiamme, jossa rakennusmiehet kaivavat maahan uusia aukkoja ilman mitään selkeää suunnitelmaa, vain luottaen siihen, että jossain vaiheessa tästä kaaoksesta syntyy jotain toimivaa. KooKoo pelaa kuin kaupunki: ne eivät välitä prosenteista tai hallinnasta, ne vain iskevät. Se on sellaista hallitsematonta energiaa, joka on samalla kertaa kiehtovaa ja pelottavaa, aivan kuten se Ilves-tarrat, jotka peittävät jokaisen mahdollisen pinnan tässä kaupungissa, muistuttaen meitä siitä, että jokin on aina valloittamassa meidän tilamme.

Mutta lopulta, mitä väliä sillä on? Vaikka KooKoo voittaisi tai häviäisi, vaikka Myrrä olisi maailman suurin nero tai pelkkä onnekas opportunisti, kaupunki jatkaa hitaasti murenemistaan. Velka kasvaa, kaivannot syvenevät ja me istumme tässä, odottaen seuraavaa uutista, joka ei muuta mitään. Kaikki on vain osa tätä suurta, väliaikaista ja loputonta draamaa, joka päättyy vain siihen, kun viimeinenkin ratikka pysähtyy ja valot sammuvat Näsinneulan huipulta. On vaikea löytää tästä mitään lohdullista, mutta ehkä se on juuri se piste, johon meidän pitäisi päätyä.