Voitto on vain toinen tapa huutaa tyhjyyteen: Tappara, Ilves ja sosiaalisen median loputon kuitittelu

On taas kerran tapahtunut se, mitä kaikki tiesivät, mutta kukaan ei oikeasti halunnut kohdata: jokin on päättynyt, ja se on päättynyt täysin turhaan. Tappara ja Ilves ottivat mittaa toisistaan jääkiekkoareenoilla, ja vaikka tulosta voi pitää dramaattisena, se on lopulta vain uusi kerros sellaista merkityksetöntä kohinaa, joka täyttää kaupunkimme jo valmiiksi liian täydet ja velkaantuneet kadut. Tappara nousi finaaliin, Ilves jäi katsomaan, ja netti täyttyi videoista, joissa käytetään vanhoja komediaiskuja pilkkaamaan hävinneitä. Se on sivistyneen kaupunkilaisen merkki, eikö niin?

Tämä digitaalinen kuitittelu, jossa käytetään Heikki Silvennoisen ääntä muistuttamaan vastustajaa tappiosta, on vain pieni peili sille laajemmalle rappiolle, jossa elämme. Olemme rakentaneet sivilisaation, joka mittaa menestystä sillä, kuinka tyylikkäästi pystymme nöyryyttämään toisiamme 90-luvun sketsien avulla. Se on kuin kaupungin liikennejärjestelyt: rakennamme monimutkaisia, täysin käyttökelvottomia rakenteita, jotka lopulta vain johtavat siihen, että kaikki eksyvät ja päätyvät lopulta johonkin kuoppaan Hatanpäässä, jota kukaan ei osannut odottaa. Meillä on kyky luoda valtavia, teknisesti vaikuttavia viestejä, mutta meiltä puuttuu kyky olla keskus-mediatta mitään.

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen on varmaan jo aloittanut oman tekstinsä, jossa hän yrittää löytää tästä 6–0-tappiosta jotain "kokemuksellista kasvua" ja "tilaa Ilves-fanien surulle". Se on toimituksen häpeä, tuo jatkuva tarve pehmustaa jokainen kova realiteetti pumpulilla. Ei tässä ole mitään kasvua, on vain kylmä, numeerinen nöyryytys, jota ei tarvitse yrittää selittää tunneperäisillä matkoilla. On vaikea pitää yllä journalistista uskottavuutta, kun vieressä istuu toimittaja, joka näkee verisen tappion vain "monimuotoisena kohtaamisena".

Katsokaa ympärille. Näsinneula tarkkailee meitä ylhäältä, kylmä ja lasinen silmä, samalla kun kaupungin kadut peittyvät Ilves-tarrat ja Tappara-huudot. Olemme loukussa syklissä, jossa voitot ja tuhot mitataan sosiaalisen median reaktioilla, jotka katoavat yhtä nopeasti kuin rakennustyömaan kaivanto keskellä Kalevan katuja. Meillä on kaikki välineet viestiä, mutta meillä ei ole mitään sanottavaa, joka ei olisi vain uusi tapa kuitata vanha virhe.

Lopulta kaikki on vain uusi otsikko, uusi klikattava video ja uusi hetki, jolloin voimme teeskennellä, että jollakin tästä on väliä. Tappara voitti, Ilves hävisi, ja huomenna me kaikki heräämme taas kaupunkiin, joka on täynnä reikiä ja velkaa, ja etsimme uutta tapaa nauraa sille, ettei mikään muutu. Mutta hei, ainakin otsikko on tarpeeksi provokatiivinen, ja se on se, mitä me tässä lehdessä lopulta yritämme – tai ainakin minä yritän, jos jaksan edes avata tätä selainta kokonaan.

A cinematic, dystopian view of Tampere at night. In the background, the massive, menacing glass tower of Näsinneula glows with a cold, surveillance-like light. In the foreground, a cracked and potholed street in the city center is covered with Ilves hockey stickers and debris. The atmosphere is heavy, dark, and melancholic, with a sense of urban decay and overwhelming debt.

Tappara voitti, mutta kuka oikeasti voittaa tässä loputtomassa kuitittelun ja kaupunkirappion kehässä?